Terhi:

Sunnuntaina pakkasimme kipsut ja kampsut autoon aikaisin ja hyvästelimme Antonion ja Mariposan ja suuntasimme auton nokan kohti pohjoista. Matkaa Arenalin tulivuorialueelle oli navigaattorin mukaan vain reilut parisataa kilometriä, mutta ajoaika nelisen tuntia. Tiesimme, että edessä olisi kiemuraisia vuoristoteitä. Niitä sitten todella riittikin, välillä oli niin jyrkkä pudotus tiessä, että näytti kuin tie olisi kadonnut alta ja välillä mentiin jyrkkää mutkamäkeä ylöspäin. Tie oli välillä niin kapea, että ei siinä montaa senttiä jäänyt autojen väliin kun auto tuli vastaan. Oli mielenkiintoista ajella läpi paahteisen Costa Rican. Nähtiin monia idyllisiä vuoristokyliä ja ihmisten elämää sunnuntaipäivänä. Pysähdyttiin pari kertaa ostamaan juomaa ja evästä, yhden kerran pissahädän yllättäessä ei löytynyt muuta kuin yksi pieni kauppa, josta mentiin kysymään banoa. Sieltä kaupan perältä löytyi meille vessa-siivouskomero. Ihmiset täällä ovat iloisia ja ystävällisiä. Täällä tuntuu todella turvalliselta, vaikka ilmeisesti varkaudet ovat yleisiä. Kaikki talot ovat muurien tai kaltereiden takana, vaatimattomatkin.

Hengissä selvittiin perille tänne Arenalin juurella sijaitsevaan hotelliin. Silencio del Campo on aivan ihanan idyllinen pieni hotelli, kolmisenkymmentä huonetta, kaikki omia taloja, aivan upea puutarha ja omat kuumat lähteet. Huoneen ikkunasta näkyy Arenal, joka tupruttelee savua pikkuhiljaa. Arenalin toinen kraateri on sammunut ja toinen on aktiivinen. On purkautunut viimeksi 60-luvulla eli varsinaista laavavyöryä meidän ei täällä tarvitse kuitenkaan pelätä. Raskaan ajomatkan jälkeen relasimme koko loppupäivän kuumissa lähteissä ja nautimme hotellin antimista.

Terhi:

Manuel Antonion luonnonpuiston upeat rannat piti katsastaa vielä kerran. Emme ensimmäisellä kerralla ehtineet nauttia niistä tarpeeksi pitkään, sillä pitkän kävelyn jälkeen olimme nälkäisiä, eikä sieltä saanut mitään syötävää. Niinpä lähdimme lauantaina vielä näille upeille paratiisirannoille nauttimaan upeista maisemista ja bongailemaan eläimiä. Meitä tulikin tervehtimään iso apinalauma ja iguaani. Näimme muös aivan läheltä todella suloisen laiskiaisen poikasen. Seikkailimme myös vahingossa aiottua pidemmän reitin viidakossa. Oli taas aivan mielettömän kuuma päivä. Kuvat puhukoon puolestaan, ei tätä ihanuutta voi sanoin kuvailla.

Terhi:

Reima, Rasmus, Minea ja Vesku lähtivät torstaina aamusta zipline-ajelulle. Ymmärrätte miksi minä en siellä ollut, kun kerron mistä on kyse. Valjaat kytketään vaijeriin korkealla viidakon yllä ja sitten vaijeria pitkin liuutaan seuraavalle puuhun rakennetulle tasanteelle ja siitä sitten jatketaan samaa touhua pari tuntia. Tämä zipline oli seudun turvallisin, sillä siinä oli kaksi vaijeria, jos toinen katkeaa, niin jää vielä toinen. Kyllä siellä oli tosi hyvin muutenkin turvallisuusasiat hallussa. Kaksi työntekijää, Diego ja Oscar olivat olleet porukan mukana, toinen meni edellä, hiljensi ennen perille tuloa ja toinen laittoi menemään. Siellä se meidän Mineakin oli vaan viilettänyt tukka hulmuten ja kivaa oli ollut. Rasmuksen ja Reiman osalta minulla ei epäilyksiä ollutkaan, tiesin että tykkäävät takuulla. Muutama liuku oli ollut niin pitkä, että Minean ja Rasmuksen paino ei olisi riittänyt liukumaan perille asti ja silloin työntekijät olivat menneet heidän kanssaan, että tulee painoa riittävästi. Siellä oli pitänyt myös laskeutua vaijerin varassa alas puusta eli vaakatasoon nojata ja sitten siitä laskeutua. Huh, huh, ei mun juttu! Kuvia saadaan tästä hommasta vasta parin päivän päästä, siellä ei omia kameroita voinut olla mukana.

Minä ja Ansku suunnistettiin rannalle ja nautittiin auringosta ja Tyynen valtameren tyrskyistä. Itse asiassa oli niin kuuma, että oltiin melkein koko ajan varjon alla. Se onkin erikoista minulta, ikinä en ole auringosta pois pysynyt, jos se vaan paistaa. Täällä se on niin polttava, että keskipäivän aikaan on parasta pysytellä varjon puolella. Siinä tuli heti aamusta tarjoilijapoika kysymään saisiko leideille olla jotain drinksua ja mehän aloitettiin aamu pina coladalla ja niitä kuluikin siinä muutama, kun palvelu tuntui pelaavan. Hinnat nousivat jostain syystä ensimmäisten drinkkien jälkeen (ihme hommaa, drinkkilistaa korjailtiin pienillä teipeillä) mutta me tingattiin aamuhintaan kaikki ja kaiken huippu oli, kun Ansku tilasi lounaan kanssa oluen, niin kysyttiin ’What would you pay for it?’ Juomarahasta poika oli ihmeissään, eihän sitä nyt kavereiden tarvitse maksaa!

Iltapäivällä lekoteltiin taas altaalla ja tehtiin sangriaa, sitten olikin jo kiire syömään, että ehdittäisiin nähdä auringonlasku. Aurinko laskee täällä jo kuudelta ja tosi nopeasti, nousee aamulla kuudelta. Eletään aivan auringon mukaan, mennään aikaisin nukkumaan. Monesti ollaan jo koko porukka unten mailla yhdeksän aikaan ja herätään kuuden aikaan.

Illalla kun tultiin syömästä nähtiin aivan läheltä laiskiainen, raukka meni pitkin puhelinlinjaa. Ovat kyllä veikeitä elukoita ja niin mahdottoman hitaita, ei ihme että nimi on suomeksi laiskiainen. Pihassa meitä ilahdutti tänään todella iso iguaani, nimettiin se Irmaksi. Katseli aidan päältä pitkään meidän uintitouhuja. Gekkoja on sisällä ja ulkona, niihin ei kukaan oikein enää edes kiinnitä mitään huomiota. Muuten talo on sisältä ötökkävapaa, ihan uskomatonta. Ilmeisesti Antonio myrkyttää täällä. Kolibreja käy imemässä nestettä pihan kukista ja pelikaaneja ollaan nähty useita rannalla. Pihassa on hiiviskellyt myös opossumi. Luonto täällä on niin moninainen ja lähellä. Nämä,kuvat ovat meidän omasta pihasta. Banaanit eivät taida ehtiä kypsyä.

Terhi:

Suunnistettiin heti aamusta rannalle ja tarkoituksena oli ostaa surffausopetusta Pablolta lapsille. Kehuskeli tosiaan olevansa rannan paras surffausopettaja ja on opettanut kymmenen vuotta nimenomaan lapsia. Ensin oli muutama kuivaharjoittelu rannalla, opetti laudalle hyppäämisen ja sitten vaan tyrskyihin saman tien molemmat lapset. Minea lähti ensin, hyppäsi kuin vanha tekijä laudan päälle ja surffasi rantaan! Rasmus teki saman tempun perässä. Aivan käsittämätöntä! Kyllä nuo lapset ovat motorisesti lahjakkaita ja opettaja oli varmasti myös hyvä. Harjoittelivat reilun tunnin verran. Sopivia aaltoja piti välillä odotella ja sitten taas mentiin. Rasmuksella oli vaikeampaa, sillä hänen piti meloa vauhti itse. Minealle Pablo antoi vauhtia. Ihan onnessaan sieltä tulivat takaisin. Varmasti vuokrataan lauta jonakin päivänä, että pääsevät uudelleen harjoittelemaan. Ranta on sopiva harjoitteluun, sillä se on matala, mutta silti sopivat aallot.

Sen jälkeen olikin vähemmän kivaa. Auto starttasi, sammui, eikä enää startannut sen jälkeen. Sinne se jäi rannan parkkipaikalle. Tultiin taksilla kämpille ja Reima soitti saman tien Safe rent a car-firmaan tyypille. Häntähän oli jo aikaisemmin varoitettu, että auto ei ole ihan kunnossa ja tarjosikin heti uutta autoa. Tuo sen meille parin tunnin päästä tänne asunnolle. Ilmeisesti vähän paremman auton, ainakin on automaattivaihteineen. Saapa nähdä miten safe se nyt sitten on…

Ai niin, aamulla kun syötiin terassilla aamupalaa, apina ilmestyi meidän pihaan. Oli hetken pihan puussa ja jatkoi ketterästi matkaansa. Rannalla nähtiin yksi oikein iso iguaani ja toinen pienempi. Sellainen elelee myös meidän takapihalla, kakkailee puusta altaan viereen öisin. Onneksi Antonio hoitaa hyvin hommansa ja joka ikinen aamu kuudelta tulee pesemään pihan laatoituksen ja haravoi ja puhdistaa altaan. Antonio on muutenkin aivan huipputyyppi, iloinen tico. Tico tarkoittaa Costa rican asukasta. Antonio on aina valmiina avaamaan meille portin ja muutenkin avulias. Mariposa on hänen koiransa, jota saadaan paijata. Morrista tulee kyllä kamala ikävä, kun toista koiraa rapsuttaa. Kertokaa äiti ja isä Morriksen kuulumisia!

Reima:

Eilen tosiaan oli kirpakka kukkomainen herätys ja oli muutenkin meteliä täynnä tienoo. Koirat haukkuu, gekot naksuttelee ja erinäköiset ja kokoiset linnut availee kukkojen kanssa äänihuuliaan varsinkin juuri aamun sarastellessa. Tässä kohtaa aikaerosta johtuva aamuvirkeys ei ole pahasta vaikkakin olisi pikkuhiljaa kivempi saada herääminen synkroniin auringon kanssa, tai edes lähelle.

Sunnuntai meni pablorannalla, tässä ihan lähellä. Minea nimesi sen osuvasti piitsin luultavasti parhaan surffiopettajan mukaan joka oli hanakasti tarjoamassa palvelujaan huimalla kymmenen minuutin opetustakuulla. Tarjosi tätä tosin vain Rasmuksesta, minä olin varmaan niin kankean näköinen tapaus ja Minsku ei ehkä ikänsä puolesta intouttanut Pabloa samanlaisiin lupauksiin. Päätettiin kuitenkin mennä kokeilemaan, oli sen verran etevä epeli tämä Pablo. Ehkä huomenna. Minskun mielestä muuten äärimmäisen huvittava nimi jantterilla!

Oli muuten taas päivä pieni opetus siitä ettei kannata lähteä ilman kunnon dollarinippua mihinkään, kuulin siitä melko moneen otteeseen. Jäi lapiot ja surffitunnit kustantamatta ja lounaaseenkin piti hieman pummia kanssamatkustajilta. Note-to-self: BAYM, bring-all-your-money.

Illalla sitten käytiin nautiskelemassa näköalaravintolassa auringonlaskusta ja yltäkylläisestä ravinnosta. Big Ass Burger oli monelle liikaa mutta kaikille tarpeen. Uni tuli äkkiä.

Tänään mentiin hiukan hitaalla lähdöllä läheiseen luonnonpuistoon katselemaan viidakon elämää. Manuel Antonion kansallispuisto on monen arvostetun matkailujulkaisun mukaan top10 paikkoja koko maailmassa ja sen kyllä voi hyvinkin uskoa. Viidakko oli tiheä ja kasvustoltaan hämmästyttävän rikas ja monipuolinen. Pohjanmaan poika oli ihmeissään jatkuvasti. Ötökkää ja mönkiäistäkin näkyi jos jonkinlaista, oli jeesusliskoa, kolmivarvaslaiskiaista, vihreää ja mustaa iguaania, mölyapinaa ja kapusiiniapinaa. Pesukarhutkin kävivät kokeilemassa josko onnistuisivat pölliä meiltä sipsejä ja hampaitakin väläyttivät, kun yritettiin niitä hätistellä muualle. Uskoivat hyväkkäät lopulta.

Kaiken kaikkiaan parasta oli kuitenkin ne rannat. Ei jotenkin edes kuvista voinut tajuta minkälaisia ne voivat ollakkaan. Näitä rantoja ei vaivaa ihmisten into muokata kaikesta haluamaansa vaan täällä tajuaa olevansa todellakin tyylitajuisen äiti-luonnon asuntoesittelyssä. Ja sattuu olemaan luonnonpoolikin tässä kohteessa. Merestä nouseva viidakkoseinä ja merta kohti pyrkivät manzanillopuut luovat huimaa paratiisiranta-tunnelmaa. Ja sitä ei pilaa monikerroksiset hotellit vaan taustalla on vain päättymätön vehreys. Kaunista.

Iltapäivällä pidettiin sitten kämpällä ihan omat allaskemut ja relattiin. Ja kuunneltiin JukkaPoikaa. Ihmeteltiin palanutta nahkaa. Kohta pizzalle. Ugh!

Terhi:

Olemme vuokranneet kokonaisen talon Manuel Antoniosta ja se näytti todella kivalta kuvissa. Paikan päällä oli kyllä vielä hienompaa, todella paljon tilaa, kolme makkaria ja isot oleskelutilat ja aivan ihana takapiha, jossa on oma uima-allas. Talonmies asuu samassa pihapiirissä pikku talossaan ja esitteli meille talon, ystävällinen kaveri, puhuu vaan espanjaa, mutta elekielellä on hänen kanssaan hyvin selvitty. Piha on kokonaan aidattu ja talo siten turvallinen. Jos pihan portti on auki, niin silloin Antonio istuskelee siinä portilla ja pelaa korttia kavereiden kanssa.

Kun saavuimme tänne, niin äkkiä vaan kaikille uikkarit päälle ja pulahdettin altaalle. Sitä hetkeä oli odotettu, olimme oikeasti perillä ja saimme vihdoin rentoutua! Talo on hyvällä paikalla, rantaan n. 10 min kävelymatka ja ravintoloita ja MA:n pääkatu heti kulman takana. Naapurustossa on paikallisia taloja ja olemmekin keskellä aitoa costaricalaista elämää täällä. Emme meinanneet millään viitsiä lähteä mihinkään altaalta, mutta ruokaa oli saatava. Menimme aivan lähellä sijaitsevaan ravintolaan vähän ennen auringonlaskua ja näköala oli päätä huimaava.

Ruoka oli kerrassaan maistuvaa ja sitä tilattiin aivan liikaa. Minea nukahti ruokapöytään, kuten hänellä tapana on reissussa :). Saatiin kuitenkin hereille, että päästiin takaisin talolle ja nautimme vielä hetken sademetsän äänistä, äänekkäistä kaskaiden sirityksistä ja ihmettelimme illan lämpöä omalla terassilla. Tuntui, että lämpötila ei paljoakaan laskenut illalla, pelkässä hellemekossa hikoili. Tropiikin ilta, sekin on nyt koettu ensimmäistä kertaa. Nukahdin kovaan sateen ropinaan, sadekuuro tuli tyhjästä.

Terhi:

Olimme varanneet auton Europcarilta, varausmaksu oli maksettu ja nouto oli klo 10.00 lentokentältä. Eilen aamulla Reima alkoi sitten soittamaan Europcarille, että saisimmeko auton aikaisemmin aamulla. Sieltä sitten ystävällisesti kerrottiin, että ei me saada autoa ollenkaan! Hienoa! Heillä oli pari autoa pajalla korjattavana, jotain autoa ei oltu palautettu. No, sillehän ei mitään voi, jos näin on käynyt, mutta olisivat voineet meille siitä ilmoittaa. Hotellia vastapäätä oli pari autonvuokrausliikettä ja ajateltiin, että eiköhän niistä meille auto löyty, tila-auto sen kuitenkin pitää olla. Kaksi tavallista autoa ei ole hyvä, sillä Ansku ja Vesku jäävät meidän lähdön jälkeen vielä pariksi viikoksi Puerto Viejoon eivätkä siellä tarvitse autoa. Lisäksi on hankalaa matkustaa kahdella autolla, kun täytyy tarkkailla, että olemme samalla tiellä emmekä eksy toisistamme ja täällä on kyllä todennäköisesti ihan vaan liikenteessäkin tarpeeksi tarkkailtavaa.

Kysyttiin hotellin respasta autonvuokrausfirmoista ja ystävällinen respan täti oli huolestuneen näköinen ja sanoi, että nyt on sesonkiaika ja autoja on erittäin vaikea nyt saada. Saman tien hän alkoi parilla puhelimella kauhean soittorumban lähialueen autonvuokrausfirmoihin. Monesta ei löytynyt yhtäkään ja sitten kävi säkä. Aivan hotellia vastapäätä löyty yksi! Hinta oli kova, mutta ei auta, nyt on high season. Menimme heti sinne mutta pian kävikin ilmi, että sekin auto oli korjattavana, mutta saisimme sen seuraavana päivänä. Voisimme lähteä kahdella pikkuautolla ja he tuovat sen seuraavana päivänä Manuel Antonioon. Miehet jäivät tekemään paperitöitä ja me naiset ja Rasmus päätimme lähteä uudelleen aamupalalle hotellille. Olimme syöneet ensimmäisen aamupalan kuudelta ja totesimme, että eiköhän mennä syömään lisää! Kello oli varmaan yhdeksän. Niissä paperitöissä tuntui kestävän kun kolmesta autosta piti tehdä paperit.

Hotellille mennessämme respan täti heti kysyi että saitteko auton ja kerroimme että saamme sen, mutta nyt ensin kaksi autoa. Hän ilmoitti, että yhdestä autonvuokrausfirmasta oli soitettu takaisin ja sieltä saisi tila-auton kello kahdelta ja on 600 taalaa halvempi kuin naapurifirman auto. Tiedettin, että lähtiessämme paperityöt olivat jo pitkällä ja vuokrauspaperit oli jo allekirjoitettu. Soitimme sitten kuitenkin äkkiä Reimalle ja miehet tarkistivat äkkiä että voivat vielä peruuttaa kaupat ja se onnistui. Niinpä respan täti ilmoitti sille uudelle firmalle, että tuovat auton hotellille, otetaankin se. Melkoista säätöä siis oli meidän aamu ja sinne naapurivuokrausfirmaan ei ole kuulemma enää menemistä, oli sen verran ärtynyttä naamaa näyttänyt se poika joka asiaa siellä melkein tunnin hoiti. Hyvä säkä meillä oli ja onni vaan jatkui. Kun nautimme toista aamiaista niin respan täti tuli ilmoittamaan, että auto onkin jo puolen tunnin päästä hotellilla.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt Suzuki, mutta eipä valinnanvaraa ollut. Safe rent a car-nimisen firman kaveri oli asiallinen ja paperihommat sujuivat nopeasti. Auton katolla oli kattoteline ja siihen saimme pussin, ilman sellaista eivät matkatavarat olisi mitenkään mahtuneet mukaan. Lähdimme ajamaan kohti Manuel Antoniota varmaan puoli yhdentoista aikaan ja kuskina oli Vesku. Oli mielenkintoista nähdä ensimmäistä kertaa Costa Ricaa, upeita vuoria ja maisemia, ensin kuivempaa ja rannikkoa kohti ajettaessa aina vaan vehreämpää. Paikallisten talot ovat usein kirkkaaksi maalattuja, mintunvihreän ja turkoosin sekoitusta. Hauskoja, vähän hökkelimäisiä. Tienvarsilla myydään hedelmiä isoissa kojuissa ja reggae soi. Pysähdyimme ostamaan juomaa yhdestä kojusta. Siinä paikassa oli ensimmäisen kerran todella kuuma! Kuumuus aivan löi päälle kun autosta astui ulos ja aurinko porotti kirkkaalta taivaalta.

Olimme ajaneet puolisen tuntia kun tulimme ensimmäiselle tietullille. Yhtäkkiä auto sammui, ei virtaa ollenkaan, mitään ei tapahdu kun Vesku yrittää startata autoa! Koimme siinä kauhun hetkiä pitkät 4-5 minuuttia ja yhtäkkiä auto starttasi. Sen jälkeen vikaa ei enää tullut ja ajelimme suht hiljaisia teitä pitkin upeaan Manuel Antonioon. Oli sopivasti sunnuntai ja sen takia hiljaisemmat tiet. Se sopi meille turisteille.

Terhi:

Täällä sitä nyt ollaan, samoin kaikki matkatavarat. Kello alkaa olla neljä aamuyöllä Suomessa, mutta paikalliseen aikaan on parasta siirtyä mahdollisimman pian. Niinpä mennään nyt heti uimaan ja vasta sitten nukkumaan. Paikallinen aika on 20.00.

Kätevää oli tulla tänne Hamptonn Inniin hotellin omalla kuljetuksella, joka tuli tosi nopeaan, sillä tämä hotelli on vain kilometrin päässä lentokentältä. Ei tarvinnut miettiä että minkä taksin kyytiin uskaltaisi mennä. Kentällä oli melkoinen härdelli, kun tultiin ulos. Siinä oli monenmoista yrittäjää, että kyytiin pitäisi mennä.

Mutta pitemmittä puheitta nyt poolille ja skumppa on jo kylmässä että saadan skoolata loman alkamiselle!