Sunnuntaiaamuna oli haikea tunnelma – loman viimeinen päivä. Lapset halusivat vielä uudelleen kokeilla surffausta ja lähdimme vuokraamaan lautoja. Lasten surffausrannaksi suositeltiin Playa Negraa, mustan hiekan rantaa. Siellä pitäisi olla sopivat aallot lapsille ja matala ranta. Aallot olivat aika kovia ja lähellä rantaa. Ensin näytti siltä, että siitä hommasta ei tule yhtään mitään, hermot meinasi vaan mennä molemmilla lapsilla. Rasmuksen lauta oli paljon pienempi, kuin Manuel Antoniossa ja sen takia sen päälle oli todella vaikea päästä tasapainoon. Minealla oli samantyyppinen lauta kuin ensimmäisellä kertaa, mutta aallon harjalle pääseminen oli hankalaa ilman Pablon kertomaa ajoitusta ja oikeaa aaltoa. Vajaan tunnin yrittämisen jälkeen vaihdoimme paikkaa, kuin huomasimme, että lähempänä kylää aallot olivat pienempiä. Rasmus luovutti kuitenkin aika pian ja ryhtyi vara-pabloksi Minealle. Sitten alkoi sujumaan. Rasmus tsekkasi aallot ja pukkasi Minean laudalle vauhtia. Parin tunnin jälkeen olimme jo kaikki nälkäisiä ja päätimme palauttaa laudat ja vaihtaa rantaa. Musta hiekka oli todella kuumaa vaikka oli pilvinen päivä, eikä ranta ollut muutenkaan niin hieno kuin muut Puerto Viejon rannat.

Suuntasimme Playa Coclesille, joka on kokeneempien surffarien ranta. Aallot olivat valtavia ja kyllä siellä oli taitavia surffaajia. Heitä oli mukavan katsella ja samalla nauttia viimeisistä auringonsäteistä. Ne tulivat pilviseltä taivaalta, silti lapsilla posket punoittivat päivän jälkeen. Aurinko on todella polttavaa Costa Ricassa. Olemme ostaneet jopa 80 suojakertoimella varustettua aurinkovoidetta. Lapset viihtyivät aallokossa. Vaikka olivat aivan matalassa vedessä, niin aallot ylittivät heidät välillä monenkertaisesti.

iltapäivällä polskimme vielä altaassa ja sitten oli pakko alkaa pakkaamaan. Oli siinä hommaa, että saatiin kaikki sullotua rinkkoihin! Kävimme lähiravintolassa syömässä ja viimeisen kerran kävelimme pimeän viidakkotien taskulamppujen valossa takaisin talolle. Lapset menivät ajoissa nukkumaan , mutta me aikuiset tehtiin vielä sangriat ja juotiin ne ulkona katoksen alla. Juttelimme lomasta, joka on ollut aivan huikea. Kaikkea on vaikea muistaa ja siinä tämä blogi toimiikin hyvin apuna. Tätä on kirjoitettu paitsi teille, lukijat, niin myös itseämme varten.

Vihdoin alkoi trooppinen sade ja sitä on epätavallisen kuivassa Puerto Viejossa odotettu. Nyt saivat kylän asukkaat ja turistit lisää käyttövettä taivaalta.

Reima:

Lauantai alkoi yllättäen aurinkoisena, niinkuin muistaaksemme joka ikinen aamu täällä ollessamme. Sadetta emme varsinaisesti ole nähneetkään koko reissulla, Manuel Antoniossa kuulimme yöllisen kuuron ja riippusiltakävelyllä se ripsautti hieman ylälehtiin. Merkillistä. Ja kuulemma epätavallistakin, Anskun ja Veskun mukaan tapaa kuuroja tulla yllättävän useinkin mutta nyt on täällä Puerto Viejossa ollut kuivaa pari kuukautta ja se alkaa vaikuttamaan elämiseen koska käyttövesi tulee täällä taivaalta. Landladymme Evikin pyysi säännöstelemään.

Ipanat kävivät perinteisellä aamu-uinnilla ja sitten suunnistimme Manzanilloon joka on tämän meidän tietaipaleemme viimeinen piste.

Manzanillo on elokuvakylä, pieni yritteliään kotikutoisesti rakennettu viehättävä ranta-alue jonne oli järjestetty paikallisen operaattorin toimesta pikku lastenhäppeninki. Siellä Mineakin sai käydä pomppimassa bungee-trampalla ja laskemassa vesiliukumäkeä paikallisten lasten kanssa.

Tässä paikassa hienointa oli kuitenkin jälleen ranta ja sen reunustama luonto. Ja ihmiset. Etukäteen tuli luettua ulkoministeriön ohjeita matkailijoille ja siitä sai sen kuvan että maa on täynnä pikkurikollisia ja huijareita. Täyttä köntsää sanon minä. Ainakin Pertti Perhelomailijalle tämä maa on näyttäytynyt ystävällisenä ja avuliaana. Perus kaupustelijatkin, joita on todella vähän, ovat mukavia eivätkä vähääkään tungettelevia. Terhi osti hippikoruja brassipariskunnalta joka tekee niitä itse ja elättää itsensä, Yo Man!

Laadukas ja maistuva lunchi syötiin rantabaarissa jossa tarjoiltiin äitien tekemää ruokaa. Maut olivat tekijöiden näköisiä, reheviä ja rempseitä. Tuli jotenkin New Orleans mieleen vaikken ole koskaan siellä ollutkaan. Siellä ei varmaan ole kuitenkaan barcan viirejä seinillä 🙂

Paikallinen junkkarikin tavattiin mutta sen kanssa ei ruvettu puukkohipalle. Olisi kyllä kauhavalaanen jäänyt kakkoseksi tämän korston leukulle. Onneksi miekkonen käytti viidakkoveistään vain kottikärryssä kuljettamiinsa kookospähkinöihin. Dollarilla kaveri humautti reiän kylkeen antoi pillin kaupan päälle. Ei maistunut oikeen millekkään. Ilmeestään huolimatta mukava mies oli tämäkin.

Manzanillo on siitä harvinainen paikka että täällä riutta alkaa muutaman kymmenen metrin päästä rannasta ja tarjoaa huimat vedenalaiset maisemat. Ja lajikirjon. Rasmus ja Vesku näkivät pallokaloja, barracudia, langusteja ja ties mitä, me Minean kanssa kymmeniä erivärisiä ja kokoisia mereneläviä. Oli jännää.

Illalla iltapäiväuintien jälkeen mentiin kylille ja naatiskeltiin KOKIs rantaravintolassa todella hyvää sapuskaa ja kierreltiin sen jälkeen ihmettelemässä ihmisiä, tuoksuja, värejä ja tunnelmaa. Tää on niin RENTO kylä! Kaikki vaan jotenkin tapahtuu, pakottamatta.

Istuttiin iltaa Terhin kanssa EZ Times -ravintolan sohvalla kuuntemassa jotain trubaduuria. Setin loputtua se kutsui noin vaan kutsui mukaan yhden ranskalaisrastan lavalle kun sillä sattui olemaan kitara messissä. No tämä orgaanisiin vermeisiin pukeutunut sälli soitti pari mystistä viisua ja sen kaverit taputtivat. Sen jälkeen hiipi seuraavat hemmot kehiin ja alkoi virittelemään pöytiä, valoja ja kaikenlaisia kaiuttimia. Puolessa tunnissa seinät oli täynnä sienitauluja ja psykedeelisiä kuvioita, siellä alkoi trancereivit.

Me otettiin taksi kotiin 🙂

Terhi:

Rento karibialaistunnelma on tarttunut täysin meihinkin. Tänään ei tehty paljon mitään, mentiin sinne minne virta vei. Aamupäivällä oltiin kaikessa rauhassa altaalla, kerättiin voimia taudin jälkeen, juotiin ja syötiin. Naureskeltiin pihassa tepasteleville kanoille, ne on jostain naapuritalosta, mutta kävelevät täällä vapaana. Sitten lähdettiin Puerto Viejon kylän rantaan. Asettauduimme aivan rennon rantabaarin viereen. Lapset snorklailivat rantavedessä. Olivat nähneet paljon kaloja. Siinä oli kuivuneiden koralliriuttojen ansiosta tyyni rantavesi ja vesi kuin linnunmaitoa. Kolme koiraa tuli meidän seuraksi. Täällä on paljon koiria, osa varmaan irtokoiria, mutta koirat ylipäätänsä ovat täällä vapaasti, myös sellaiset joilla on kaulapanta. Sitten kun tuli nälkä niin tilattiin ruokaa, nautittiin vaan rennosta olotilasta, kuunneltiin reggaeta joka kuului rantabaarista ja katseltiin rannan elämää kunnes lähdimme kiertelemään rantakadun kojuja. Siellä rastafarit myyvät itse tekemiään koruja ja muita käsitöitä. Tänään olivat kaikki ihan tolkuissaan, mutta eilen illalla osa oli kyllä niin pöllyssä, että eivät paljon kaupanteosta enää ymmärtäneet. Täällä näkee kaikenlaisia elämäntapaintiaaneja. Ostin koruja yhdeltä rastafarilta ja hän alkoi kyselemään mistä olemme ja kauanko olemme täällä. Kerroin, että meillä on enää kaksi päivää lomaa jäljellä ja sitten joudumme lähtemään, vaikka ihanaa olisi jäädä. Hän totesi siihen vaan että, you stay if you want to. Niinhän se on elämä yksinkertaista joillekin.

Rantavaatteissa ja hiekkaisina kävelimme kylillä kunnes aurinko laski ja olimme silloin sopivasti rannan tuntumassa. Voi miten upea näky se olikaan. Kävimme syömässä hauskassa australialaispaikassa. Olimme samoissa vaatteissa ja ihot nihkeinä päivän aurinkorasvoista ja merivedestä, jalat hiekkaisina varvastossuissa, mutta eipä se täällä haittaa. Tulimme kerrankin ajoissa kämpille ja söimme vielä synttärikakkua ulkona ja me aikuiset nautittiin kuohuviiniä. Ihmeteltiin taas kerran viidakon moninaista yöelämää ja ääniä.

Madoista tai oikeastaan tuhatjalkaisista kirjoitin aikaisemmin. Niitä on tilkitsemistoimien jälkeen ollut vähemmän, mutta niitä on lattialla joka ilta kun tulemme kämpille. Niiden keräilemisestä on tullut jo iltarutiini. Minä otan paperin sisälle ja tapan jokaisen jonka näen. Rasmus ja Vesku keräilevät kouran pohjaan ja heittävät ulos. Kerroimme niistä vuokravälittäjälle, joka sanoi niiden olevan harmittomia. Hän kuulemma lakaisee omasta talostaan ne luudalla ulos. ”We are in the middle of the jungle”, hän totesi ja kohautti olkapäitään. Eivät ne enää minua inhota, eikä oikeastaan muitakaan. Kummasti sitä on muutenkin täällä tottunut kaikenlaisiin mönkijöihin ja ötököihin. Just kävin suihkussa ja ammeessa oli pari näitä matoja ja pari jotain muuta kuusijalkaista isohkoa hyönteistä. Tyynesti vaan suihkutin ne ensin viemäriin. Torakoita en ole nähnyt yhtäkään, onneksi. Niitä inhoan yli kaiken. Ovat liian nopeita ja kovakuorisia. Ulkona olemme nähneet muutaman todella ison sirkan, yli kymmenen senttisiä ovat olleet. Nekin ensin inhottivat, mutta eivät enää. Hämähäkkejä on nähty vähän. Yhtenä iltana oli aika iso käärme terassilla. Sinne pitää mennä vähän varovaisesti. Tömistellä ensin. We are in the middle of the jungle, indeed.

Aloitimme aamun laulamalla Minealle onnittelulaulun ja lahjaksi Minea sai haluamansa apinapehmolelun. Tänään on vielä tarkoitus shoppailla synttärisankarin kanssa, jos jotain kivaa löytyisi. Tilasin eilen kakun paikallisesta leipomosta ja aloitimme aamun herkkuaamupalalla ja kakulla. Sitten olikin aika pulahtaa altaaseen. Juhlat jatkuvat vielä iltapäivällä rannalla, kunhan kuumin aika on ohi. Onnea Minea! Kiitos onnitteluista Oonalle ja isovanhemmille ja oikein paljon terveisiä.

Keskiviikkoiltana mentiin italialaiseen ravintolaan syömään. Mennessä jo Rasmus valitteli, että on niin kova nälkä, että maha on kipeä. Tilattiin pitsaa ja kun oltiin saatu syötyä niin siitä se vessassa tramppaaminen alkoi. Rasmus ja Minea aloittivat ja minä perässä. Reimalla oli ollut jo koko päivän vähän outo olo. Ansku sairastui jo Arenalilla. Yö meni kaikilla tyhjillessä mutta aamulla kaikilla oli jo parempi vointi. Päivä meni kuitenkin huilaillessa. Kukaan ei ollut mitenkään huonossa kunnossa, mutta kaikki nesteetkin tulivat suoraan läpi. Muilla paitsi Reimalla luonnollista tietä. Lueskeltiin kirjoja ja lapset pelasivat iPadilla. Minean kanssa selviydyttiin illalla jo kylille syömään. Hain torstaiaamuna apteekista kaikille lääkettä. Kahdenlaista suositeltiin ja lisäksi palautumisjuomaa. Niitä ollaan sitten napsittu, mutta Reima oli vielä illallakin sen verran huonossa kunnossa, että aloitti antibioottikuurin, joka oltiin hommattu jo Suomesta. Se alkoi onneksi tehota ja nyt perjantaiaamuna kaikki olivat jo ok-kunnossa.

Mistä tämä tauti tuli, jäänee arvoitukseksi. Pitsa se ei ollut sillä miesväellä oli oireita jo ennen sen syöntiä eikä tämä ruokamyrkytykseltäkään vaikuta, kun on suht lievä. Epäiltiin vähän yksiä hedelmäjuomia, jotka juotiin ekokahvilassa, mutta mahdotonta tietää. Onneksi se on nyt kuitenkin ohi. Nyt on vaan oltava entistä tarkempana nesteytyksen kanssa ja pysyttävä varjon puolella.

Terhi:

Aamulla kaikki näytti taas paremmalta, lisää matoja ei tullut yön aikana sisälle ja uima-altaan puhdistajatkin saapuivat paikalle. Tänne tullessamme totesimme että altaan vesi ei näyttänyt oikein puhtaalta, eikä viitsitty mennä sinne uimaan. Talon välittäjä kyllä kertoi, että allas puhdistetaan kolme kertaa viikossa, pihan puista ja ympäröivästä viidakosta tulee sinne kuitenkin koko ajan lehtiä. Näinhän se on, otetaan nyt itse lehdet sieltä pois haavilla pari kertaa päivässä, niin pysyy siistinä.

Aamulla nukuttiin aika pitkään koko porukka ja sitten piti heti päästä pulikoimaan Karibian mereen. Lähdimme kävellen lähirantaan, joka on noin puolen kilometrin päässä talosta. Playa Chiquita on kapea ja rauhallinen. Sademetsä kaartuu rannan päälle ja puiden varjossa olikin mukava relata eilisen matkapäivän jälkeen. Lapsilla riitti touhuamista ja Vesku opasti meitä, että riutoille ei kannata mennä kävelemään, siellä on paljon merisiilejä. Niitä olikin joka kolossa.

Terhi:

Yritin räpsiä eilen kuvia liikkuvasta autosta, sillä halusin ikuistaa tyypillisiä taloja. Talot ovat pieniä ja matalia. Ne on maalattu kirkkailla väreillä. Hienosti nuo värit sopivat täällä maisemaan, kun luonnon väritkin ovat vahvoja. Näyttäisivät aika kamalilta lumen keskellä! Yleisilme taloissa on siisti, on joukossa toki rähjäisiäkin, mutta yllättävän vähän kuitenkin.

Ajelimme myös valtavien banaaniviljelmien ohi. Chiquitat tulee täältä, samoin Dole- ananakset. Kyllä niitä banaaniviljelmiä riittikin, eikä ihme. Tuleehan niitä Kivihaan cittariin asti meille syötäväksi. Eivät vaan maistu ihan niin hyviltä kuin täällä paikan päällä, kun ovat saaneet kypsyä auringossa valmiiksi. Ihmettelimme pusseja puissa ja Vesku tiesikin, että banaanien päälle laitetaan pussit, että ne on helpompi poimia, eikä niihin tule kärpäsiä. Myös ananakset ovat täällä aivan ihanan makeita. Niitä ollaan syöty joka aamu.

Alla myös muutama kuva eilisestä surffibaarista.

2014/03/20140305-235301.jpg”>

<a href=”https://matkamakinen.com/wp-content/uploads/

Terhi:

Reimalla oli eilen teille niin paljon kerrottavaa, että ei kovin paljon ehtinyt hehkuttaa The Springsiä. Se oli kaunein ihmisen tekemä paikka, jossa olen koskaan ollut. Suurena osallisena sen upeudessa oli myös ympäröivä luonto. Altaista osa oli hotellin vieressä ja osa keskellä sademetsää. Hotellin vieressä olevista altaista pystyi ihastelemaan Arenalin tulivuorta ja ympäröivää maisemaa ylhäältä käsin. Viidakon keskellä olevat altaat olivat kuin maanpäällinen paratiisi. Lämpimät vedet soljuivat altaista toiseen vesiputousten kautta, viidakon kasvillisuus kaartui ylle ja pimeän tullen saimme ihastella aivan kirkasta tähtitaivasta. Koko alue oli tunnelmallisesti valaistu, todella romanttinen. Alueella oli useita baareja sieltä tilailimme ihania drinkkejä joita nautimme altaissa. Lapsille oli omansa ja heidän suosikki oli banaani-mansikka. Pelkät mehutkin ovat todella herkullisia, sillä hedelmät laitetaan blenderiin ja niistä tehty juoma on aivan ihanaa ja terveellistä. Siinä ei muuta makeutusta tarvita kuin hedelmän oma auringon antama makeus.

Eilen totesinkin, että täällä Arenalilla on jotenkin ihme rauha koko ajan, tulivuoriko sen tekee? Eilinen viidakossa kävely oli todella rentouttavaa, niitä riippusiltojakaan ei tarvinnut jännittää. Olivat niin tukevarakenteisia. Tämä hotellialue on rauhallinen ja huoneeseen ei kuulu muuta kuin ympäröivän luonnon äänet, sirkkojen siritys ja gekkojen naksutus yöllä ja nyt auringon noustessa lintujen sirkutus. Nukuin ensimmäisen kerran koko yön, aika monta yötä on siis mennyt välillä heräillessä erilaisiin ääniin. Minä kun en muutenkaan ole maailman paras nukkuja, mutta toisaalta pärjään aika vähälläkin unella.

Reima:

Manuel Antonion maja jätettiin taakse eilen ja siitä jäi jälkipolville pelkästään hyvää kerrottavaa. Piha oli kuin pieni eläintarha ja parina iltana pörränneet tulikärpäset olivat kuin piste iin päälle. Pihassa saattoi nähdä jos jonkinmoista vipeltäjää kanoista kapuusiiniapinoihin ja iguaaneista aguteihin.

Allaskin oli mainio; nuhteettoman puhdas ja tolkuttoman lämmin AINA. Ja kuitenkin vilvoittava. Antonio, mainio talkkarimme esikuntineen piti pihapiirinkin kondiksessa koko ajan, liskojen löysät eivät pihassa kauaa vanhenneet ja tienoo oli irtolehtivapaa vyöhyke. Ja se meidän siivooja, huhhuh. Se viikkaili meidän pyykit ja asetteli irtoroinat sievästi paikoilleen mutsimeiningillä. Sillälailla hyvällä tavalla kuitenkin.

Tupa oli muutenkin upea ja ympäröivää talokantaa paremmin tehty ja rakennettu. Vihreä betonrakennus oli jämäkkä ja varsin komea, tilaa riitti ja joku kolmesta vessasta oli aina vapaa. Pihapiiri muutenkin oli turvallinen aitoineen ja portteineen, lisäksi Antonio väijyi pihapiirissä tarkkaavaisena tai lätki korttia kadulla kavereiden kanssa jonne se oli rehannut oman metallisen keinulavittan.

Ihan meidän kämpän lähellä oli paikallinen potkupallo areena jonne me pojat ja Minsku mentiin hiukan hikoilemaan kun muut mimmit meni Muchos Musculos kuntosalille. Areenalla remppailtiin katsomoita ja sosiaalitiloja mutta tottapuhuen eniten remppaa olisi tarvittu sen ’nurmikon’ kanssa. Pitäis viedä vepsun junnut tuonne reenaamaan ja väistelemään nyrkin kokoisia kiviä ja tuntuis monarin muhkurakentätkin paratiisilta! Tämän maan poijjat on kuitenkin kesällä Brasiliassa pelailemassa joten ei me voida ainakaan olosuhteita syyttää.

Hiki kuitenkin tuli jo ihan vaan seistessä, taisi olla 33 lämmintä. Huikeita suorituksia kuitenkin tehtiin ja näytettiin hiukan paikallisille kuinka pohjanpoika potkii palloa.

On muuten jäänyt kertomatta tuosta zip liningistä. Se oli ajatuksena kokeilla ja niinpä tsekkailtiin Quepoksen tarjonta niiden osalta ja päädyttiin Midworld- nimisen firman palveluihin kun kehuivat niin hyvin turvallisuutta ja se oli vielä melko lyhyen matkan päässäkin. Kaverit hakivat omalta ovelta ja sitten mentiin konttorille kirjoittelemaan vastuuvapautukset ja maksamaan tarvittavat maksut. Siitä sitten ajeltiin reilu parikymmentä minuuttia palmuöljy-farmien, idyllisten kylien ja tiheiden viidakoiden läpi kauniille vuoristo ranchille.

Perillä mukavat oppaat laittelivat meille valjaat ja opastivat käytössä. Tai tarkemmin sanottuna kertoivat ykskantaan että valjaisiin ei sitten koske muut kuin henkilökunta.

Suurimmalle osasta meistä tämä oli ihan eka kerta ja pakko sanoa että hiukan jännitti. Mietitytti etenkin se että miten Minea uskaltaa heittäytyä vaijereiden vietäväksi. Mitä vielä! Sinne se katosi viidakon uumeniin tukka hulmuten ja vailla pelkoa. Tai no, saattoi sitä ainakin se eka liuku pelottaa mutta hienosti se sen pelon voitti. Isi oli ylpeä.

Liukuja oli kaiken kaikkiaan yhdeksän ja parin ekan jälkeen siitä alkoi nauttia. Vauhtia oli muutamassa vaijeripätkässä vimmatusti ja parissa pidemmässä sitä ehti jo ihastella upeaa luontoakin. Mukana oli kameramies ja kun se käski hymyillä niin ei tarvinnut paljoa puristaa 🙂

Firman miehet, Diego ja Oscar, olivat huolellisen oloisia nuoria sällejä ja he pitivät huolen että korkeimmillaan 40 metrin korkeudessa piden latvustoissa kukaan ei ollut hetkeäkään ilman turvavaljaita. Muutamassa hitaammassa Diego laski Minean kanssa koska ’prinsessan’ paino ei olisi riittänyt viemään toiselle puolelle. Rasmuskin sai apuja yhdessä laskussa mutta muuten se huristi menemään yksistään kuin ammattilaiset.

Meitä oli kahdeksan hengen ryhmä ja firman miehet Diego ja Oscar. muut ryhmän jäsenet menivät vielä superman-liukuun mutta meille ekakertalaisille se oli vielä liikaa. Huippureissu oli kuitenkin ja vielä mainiosti järjestetty, ruokakin oli erinomaista. Susittelemme!

No sitten se toisenlainen kokemus. Reissuilla pitää aina olla vähemmän onnistuneita juttujakin ja meille se sattui perjantaille. Leidit olivat rannalla saaneet hyvän tarjouksen katamaraaniajelusta johon kuului ilmaiset juomat ja ruuat koko reissun ajan. No toki se kuulosti mukavalta, suomalaisten mielijuomaa ja päivän päätteeksi vielä auringonlasku merellä. How nice!

Kaikki alkoi ihan hienosti, touhukas tico täräytti taksilla tontille ja siirteli meidät satamaan. Siellä kuitenkin alkoi tapahtumaan, luigi oli buukannut meidät johonkin pikku purkkariin sen katamaraanin sijaan ja henkilökunta jakeli pahoinvointipillereitä mahinnousukorttien mukaan. Normaalisti Laihialla ylenantavat lapsukaiset olisi pitänyt viedä kiireenvilkkaa pois satamasta mutta eiliset hyvät kokemukset panivat paukuttamaan henkseleitä: ’ne on ehkä tässä rannassa vaan korkeita’.

Ja ei kun matkaan, päästiin tosin isompaan paattiin kuitenkin. Aurinko paistoi, satamassa ei juuri aaltoa ollenkaan. Terhi ja Ansku päättivät kuitenkin jättää väliin ja mennä rannalle. Ok.

Päästiin merelle ja aallot alkoivat tosissaan keinuttamaan ja puolilleen juotu drinkki alkoi maistua pahalle. Puolisen tuntia ehdittiin ’nauttia’ tyynestä merestä kunnes alkoi ahkera kalojen ruokkiminen. Sitä harrasti melkein puolet matkustajista mutta eniten kaiketi Rasmus ja Minsku.

Sen aikaa kun oltiin pysähdyksissä ja käytiin snorklailemassa niin olo oli kohtuullinen mutta liikkeelle lähdettyä alkoi sama ralli uudelleen.

Oli kiva päästä rantaan. Näinollen koko reissusta vain nuo kaksi ylläolevaa kuvaa.

Mutta vaihdetaan paikkaa. Terhi kertoilikin hauskasta matkasta keskiseen Costa Ricaan jossa meitä odotti Arenal tulivuoren ympäristön vieläkin vehreämpi luonto. Ravinteikas tuliperäinen maa innostaa tämän jylhän seudun entistä uljaampaan kukintaan ja maatiaistollo on taas monttu auki.

Aamulla pilvet peittivät koko komean vuoren mutta päätimme ilmeisestä sateen uhasta huolimatta lähteä luontoretkelle riippusiltoja pitkin. Hanging Bridges on yksi lukuisista paikoista jossa viidakkoon on tehty luontopolku ja sen varrelle pitkiä riippusiltoja. Ne kulkevat monesti hyvinkin korkealla puiden latvuksissa ja antavat helpon tavan ihmetellä viidakon kauneutta.

Puut olivat iiiisoja.

Ja sillat korkeita.

Loppuretkellä taivas selkeni ja tulivuori alkoi näkymään paremmin.

Lounaspaikalla eväitä tuli kärkkymään tämä vieras. Minskun kanssa siirryttiin sisätiloihin kun se tuijotti.

Noin parin tunnin patikoinnin ja lounaan jälkeen mentiin kylpemään itsemme herroiksi hulppeaan The Springs hotelliin. Siellä oli ainakin 40 eri lämpöistä allasta ja niissä puitteissa lillutellessa arki oli todella kaukana. Ihan niinkuin pitikin.

Huomenna pakataan suitsa ja siirrytään karibianmeren puolelle. Tiedossa luullakseni rennonletkeää surffimeininkiä. Nice!