Reima:

Autoilu on sujunut pääosin kommelluksitta ja sujuvasti. Autostradat vetää ja ainakin me vältyimme kokonaan ruuhkilta joita täällä kuulemma usein muodostuu. Audi oli passeli moottoritieauto, kunhan muisti tehdä tilaa Lamborghineille, Porscheille ja Ferrareille. Menipä ohi yksi Pagani-merkkinen kauppakassi.

Moderni mies ei enää luota auringon liikkeiden tarkkailuun suunnistellessa uusilla mailla vaan apuun valjastettiin Nokian karttapalvelu Here. Mikä mahtava keksintö! Ilmainen offline navigaattori joka toimii loistavasti, kunhan muistaa ladata kohdemaan kartat.

Toki noilla reiteillä ei mahdottomasti olisi päässyt eksymään kun suurinpiirtein tiesi minne suuntaan on menossa mutta kaupunkeihin mennessä ja sieltä poistuessa appi oli ehdoton.

  

Audi oli ketterä myös pienillä vuoristoteillä joita ei toki kovin paljoa ollut kuin Toscanassa ja Levanton hoodeilla. Muutenkin kannattaa olla tarkkana isompiin kaupunkeihin tai pienimpiin rantakyliin mennessä että on hiukan kuusalla minnekkä siellä auton saa parkkiin tai missä ylipäätään saa turistit huristella. Firenzessä on omat zonat minne ei saa ajaa kuin luvan kanssa ja pikavoitto tulee vuokrafirman kautta ihan kotiosoitteeseen. 

Bergamoon tutustumiseen jäi ihan kivasti aikaa, sillä saavuimme tänne iltapäivällä kahden jälkeen. Reima oli varannut Bed&Breakfast Bergamo Romantic-nimisen majoituksen. Emäntämme Giulia olikin kysellyt saapumisaikaamme jo eilen ja saavuttuamme ymmärsimme miksi. Tässä ihanan romanttisessa pienessä majatalossa oli vain kolme huonetta ja Giulian pitää itse olla paikalla avaamassa ovi ja toivottamassa vieraat tervetulleksi. Hän oli tavattoman ystävällinen, tilasi meille taksin aamuyöksi, että pääsemme lentokentälle, näytti jääkaapista mistä löydämme aamupalatarvikkeet, lisäksi hedelmiä, karkkia ja kaikenlaista syötävää oli tarjolla koko ajan! Ihan uskomaton palvelu ja tarjoilu, hinta 70€/yö, tätä voi tosiaan suositella tänne saapuville. Oma huone ja kylppäri, tosi siistiä ja viihtyisää, meidän huoneessa sattumalta myös oma parveke. Giulia opasti auliaasti mistä löytyy kaupungin parhaat ruokapaikat ja miten löydämme tiemme vanhaan kaupunkiin. 

 

 

Tässä huoneemme parveke, pikkuinen mutta tyylikäs.

 

Bergamon vanha kaupunki on vuoren rinteellä ja sitä ympäröi korkeat muurit, joiden suojasssa on aikanaan kaupungin asukkaiden ollut turvallista majailla. Kirkkoja oli taas tietenkin vieri vieressä ja löydettiin yksi tämän matkan upeimmista kirkkojen sisätiloista, veti vertoja moneen kertaan Firenzen Duomolle. Vanhan kaupungin siimeksestä löytyi myös upea puisto ja puistosta mahtavat maisemat kaupungin ylle.

  

  

  

  

  

 

Vanhan kaupungin keskuspiazzalla nautittiin proseccoa ja vini rossoa sekä ihania juustoja ja pientä suolaista. Tänäänkin kävi niin, että emme menneet varsinaisesti illalliselle, sillä kävimme vain aperitiivilla monessa paikkaa ja niihin sitten kuuluikin monen moista suolaista pikkusyötävää, eikä sitten enää jaksanutkaan varsinaisesti syödä! Viimeiseksi käytiin ihan meidän B&B:tä vastapäätä olevassa baarissa proseccolla ja siellä oli mahtava autenttinen italialainen meininki. Paikalliset tulivat tapaamaan toisiaan, juttelivat, nauroivat, söivät ja joivat. Se on Italiaa aidoimmilaan ja jälleen kerran se aidoin tunnelma löytyi vähän laitakaupungilta.

  

Matka on ollut aivan mahtava, aina sitä miettii näin loppumatkasta, että miten ihmeessä voi enää tulla näin kivaa matkaa. Aina on kuitenkin tullut :). Onhan tämä kieltämättä ollut vaivatonta liikkua kaksin, ei olla hätäilty ja matkan tekokin on ollut aina matkaa eikä ole kelloon katseltu. Niin se pitää ollakin. Nyt on kuitenkin pakko laittaa kello herättämään varttia vaille neljä, sillä lento on aikainen. Grazie Mille Italia!

Ekana iltana kiinnitettiin huomiota paikallisten pukeutumiseen, erityisten miesten pukeutuminen oli todella tyylikästä ja jopa erikoista. Aika kapealahkeisia ja vähän liian lyhyitä housuja, ei kuitenkaan tiukkoja, pikkukukallisia kauluspaitoja ja värikkäitä ja kuviollisia pikkutakkeja. Ihmeellisiä ja värikkäitä kenkiä tupsuineen. Naisten pukeutuminen ei niinkään kiinnittänyt huomiota. Olisin luullut, että kaikki kipsuttelevat hienoissa piikkikoroissa, mutta korkeakorkoisia kenkiä näkyi yllättävän vähän. Katujen varret ovat täynnä tyylikkäitä pikkuputiikkeja, joissa myydään nahkakenkiä ja laukkuja. Nahan tuoksu tulvii melkein kadulle asti.

Suunnistimme aamusta tsekkaamaan Duomon, ulkopuolelta sitä oli tosi hankala kuvata, sillä on niin ahtaassa paikassa, ettei siitä saa kuviin kuin pienen palan kerrallaan. Sisälläkin käytiin ihmettelemässä. "Shhh, Silenzio", siellä kuulutettiin säännöllisin väliajoin, että turistit eivät pitäisi liikaa meteliä. Se oli jotenkin huvittavaa, sillä ei siellä paikallisia näkynyt rukoilemassa tai hiljentymässä.

    

 Plaza della Signorialla käytiin Palazzo Vecchiota ja patsaita ihmettelemässä.

   

 

Ponte Vecchion silta olikin erikoista katseltavaa, täyteen rakennettu. Se on rakennettu 1300-luvulla ja on Firenzen vanhin silta, joka ylittää Arno-joen. Aluksi siellä työskentelivät teurastajat, nahkurit ja sepät, mutta heidät häädettiin 1500 -luvulla alueelta metelin ja hajun takia. Sittemmin paikalle on tullut kultaseppiä ja tänä päivänäkin silta on täynnä vieri vieressä pieniä kulta- ja jalokivikauppoja. 

 

  

 

Käväistiin vielä tsekkaamassa Basilica di Santa Groce.

   

Sitten alkoi puuduttamaan kaikki kaunis nähtävä ja lähdettiinkin lounaalle pikkuiselle sivukujalle. Taas saatiin erittäin hyvää päivän pastaa ja sehän huuhdottiin alas valkkarilla ja skumpalla. Päästiin taas itse asiaan eli mukavissa kuppiloissa istumiseen ja ohikulkevien ihmisten bongailuun ja rentoon olemiseen. Kaupungin tunnelma oli läsnä ja kaikkialla.

  

Reima:

Olipahan lähtö, virtaa kintaissa dallailtiin Manarolan assalle aikeissa ottaa Pisan torni ojennukseen heti aamusta. Mutta mitä vielä, veturimiesluigit olivat päättäneet työtaistella juuri samana päivänä aiheuttaen ongelmia aikatauluumme. Ei hyvä, parkkimaksu Levantossa oli menossa myös vanhaksi ja pikavoittoja oli luvassa. Käänneltiin kaikki kortit poispääsyä varten veneistä takseihin mutta mikään ei ottanut tulta.

Piruuttain hiippailtiin asemalle ihmettelemään ja lipputäti kertoi jotenkin vekkulisti että voihan niitä jotain junia mennäkkin. Ilmeisesti lakotkin hoidetaan täällä vähän sinnepäin. Haettiin sitten kokeilumielessä kamat säilöstä ja ostettiin liputkin valmiiksi, yhden junan kohdalla kun ei ollut peruutusilmoitusta.

  

Ja perkules, sehän tuli, tunnin myöhässä mutta kuitenkin! Alkoi heti näyttää paremmalta. Päästiin Levantoon. Siellä tuli vettä kuin Esterin sieltä ja se mikä jäi kuivaksi kasteltiin paikallisten autoilijoiden toimesta siirtymätaipaleella. No, Audi lepäsi onneksi onnellisesti juna-asemalla parkissa ja ajoimmekin autostradaa aurinkoon vettä nokkuen.
Tarkemmin sanottuna Pisaan, tuohon huolimattomien pohjatöiden luvattuun kaupunkiin. Löydettiin hyvä parkkis likiltä tornia ja oltiin tonteilla alle tunnissa Levantossa. Pakko ihmetellä asioiden sujuvuutta täällä Italiassa. No, poislukien nuo ajoittaiset veturimiesten köhimiset.

Torni oli hellyttävästi kenossa ja tarjosi kaikelle kansalle hassunhauskan kuvauspaikan. Se oli kyllä hauskinta koko paikassa kun kaikki hakivat tuota legendaarista poussia monenkirjavin tyylein. No me kans!

   
 
Turistit nousivat pylväiden päälle ja yrittivät saada parhaat mahdolliset tornin kaatamis- tai kannattelukuvat.

 
Muuten mesta oli aika perus. Torni oli hienompi kuin ajattelin ja Duomo ympäristöineen oli varsin näyttävää katseltavaa. Ja halpaakin oli. Turistejakin varsin väljästi. Mutta jotenkin Kaltevuus ei kanna. Njah.

   

  

 
Pisaa kierrellessä tultiin joenrantaan jossa valmisteltiin jotain eriskummallista juhlaa. Talojen ikkunapieliin nosteltiin sadoittain sytytettyjä hautakynttiloitä yli viidenkymmenen nosturiauton voimin ja joen keskellä oli lauttoja täynnä ilotulitusvermeitä. Ei vielä ehtinyt googlettamaan mikä juhla oli tulossa mutta pakko kai se on selvittää.

   

 

  

  

 

Syötiin vielä superhyvät gelatot ja jatkettiin matkaa.
Terhi:

Valittiin reitti Firenzeen siten, että saatiin ajella Toscanan läpi, ei autostradaa pitkin tällä kertaa. Loppumatkasta maisemat olivatkin jo upeita, viinitiloja, oliivipuita hedelmäpuita ja hienoja taloja siellä täällä, välillä myös kyliä. 

    

  

Firenzestä oltiin etsitty etukäteen parkkihalli, jonne oli tarkoitus ajaa, mutta päädyttiinkin vastaavan nimiselle plazalle. Siinä sitten ihmeteltiin italian kielisiä kylttejä ja alkoi vaikuttamaan siltä, että pysäköinti olisi sallittua vain Firenzen asukkailta. Tämä vahvistuikin, kun paikallisilta siinä kyseltiin asiasta. Taas saatiin neuvoja ystävällisiltä ja avuliailta italialaisilta. Löydettiin sitten paikallisten neuvojen avulla sinne minne alun perin oltiin yritettykin. Sikakalliiseen parkkihalliin. 

  
Hotelli oli lähellä ja sieltä saatiinkin sitten tietää, että heillä oli sopimus jonkin toisen parkkihallin kanssa ja hinta olisi vähän järkevämpi, 20€/vrk. Päätettiin käydä ensin huoneessa vähän virkistäytymässä ja sitten lähteä siirtämään auto ja tutustumaan kaupunkiin. Hotelli Bodomi oli saanut vähän vaihtelevia arvosteluja netissä, mutta oli todella hyvällä paikalla ja ajateltiin, että satanen/yö omalla kylpyhuoneella on niin edullinen hinta, että pärjätään siellä vaikka ei mitään kovin hääviä ehkä olisikaan odotettavissa. Varattiin aika myöhään hotelli ja hinnat olivat suurimmaksi osaksi 500-1000€/yö! Siis Suomen hotellien tasoon nähden aivan tuikitavallisissa hotelleissa. Satasella sai lähinnä jonkun huoneen ja sitten jaettu vessa/kylppäri muiden asukkaiden kanssa. Tässä olisi kuitenkin oma. No, aika minimaalinen se oli. 

Katsoin ensin vessaan ja totesin, että ei sitä suihkua sitten ollutkaan, kunnes Reima huomasi, että onhan siinä suihku! Olihan siinä, just pytyn ja lavuaarin välissä suihku. Okei, näillä mennään… Kaiken kruunasi vielä viemärin haju, se että paperia ei pönttöön saaanut laittaa vaan sitä varten olisi "special plastic bag", siis pieni muovipussi! Ei edes kannelista roskista, kuten Kreikassaa tapaa olla. Eikä siinä vielä kaikki, kun vessan veti osa vedestä valui lattialle. Bonuksena oli vielä 60-luvun kamala kokolattiamatto huoneessa. 

Vuotavan pöntön takia käytiin kysymässä olisiko voinut vaihtaa huonetta, mutta hotellihan oli kuin ammuttu täyteen. Respan setä tuli kyllä heti oikein ystävällisesti tutkimaan tilannetta ja soitti omistajalle ja kertoi että heit seuraavana päivänä probleema hoidettaisiin. Muuten huone oli ok ja yllärinä oli kiva parveke kadulle päin. Hotellin yleiset tilat olivat myös ihan kivat, sisutettu perinteiseen tyyliin tummilla huonekaluilla. Aamiaishuoneen maisema oli nätti, kaupungin kattojen ylle ja Duomokin näkyi. Olimme kaupungin ytimessä. Vastapäätä oli aivan ihana parveke!
  
   
 
Sitten lähdettiin kaupungille ja odotuksia ei jotenkin ollut. Itse lähinnä pelkäsin sitä, että kaikki ihmishälinä ja suurkaupungin meininki ärsyttää hiljaisen Cinque Terren jälkeen. Kaupunki olikin aivan hurmaava! Minne vaan katsoi, niin kaunista oli joka paikassa. Sivan mahtava lämpötila 27 astetta, vaikka kello oli lähempänä kahdeksaa jo. Silti ei ollut kuuma. Katujen varret täynnä pieniä ravintoloita ja ihmisiä syömässä ja juomassa. Iloinen italiankielinen puheensorina täytti ilman. Duomo oli iltavalaistuksessa upea ja koko korttelin kokoinen kirkkohan siinä on kyseessä. Mentiin ottamaan ens hätiin juomat eräälle pikkuaukiolle, mutta juoman hintaan kuuluikin myös buffet. 7€:lla sitten käytännössä myös syötiin, sillä niin reilusti siinä oli erilaista tarjottavaa ja Pisan pitsa vielä painoi mahassa. Oltiin ajateltu, että tämä on kallis kaupunki, mutta eipä ollut todellakaan. Ravintoloiden hinnat näyttivät olevan samaa luokkaa kuin Cinque Terressä, jos ei lasketa kirkkojen ja kuuluisimpien plazojen reunustoja. Istuskeltiin ja käveltiin kaikessa rauhassa puoleen yöhön asti ja huomenna sitten katsellan varsinaisia nähtävyyksiä. Ihana kaupunki!!

  

Juna-asemalla oli epäilyttävän hiljaista ja lipunmyyntitäti kertoikin, että junat ovat tänään lakossa klo 9-17. Oltiin just ysin jälkeen siinä asemalla. Ihmeteltiin hetki, että millähän konstilla täältä vuorten välistä päästäisiin pois. Soitettiin saman tien vuokraisännällemme Simonelle, joka kertoi, että busseja ei kulje ollenkaan täältä kylästä ja että ainut mahdollisuus olisi mennä lautalla. Mentiin satamaan katsomaan aikatauluja ja todettiin, että ei päästäisi lautalla Levantoon, mutta Monterossoon kyllä. Ehkä sieltä pääsisi eteenpäin Levantoon jollain konstilla. Lautan lähtöön oli aikaa monta tuntia ja minä kävin sitten vielä kysäisemässä satamassa olevan majatalon respasta, että olisiko taksi mahdollinen. Taksi olisi kyllä mahdollinen, mutta tulisi La Spezian kylästä, joka on 45 minuutin ajomatkan päässä täältä, sitten ajaisi takaisin La Speziaan, joka on ihan eri suunnassa kuin Levanto. Sieltä menisi kuitenkin valtatie Levantoon. Tästä Levantoon on niin huono tie, että taksit eivät sitä suostu ajamaan.  Olisi myös tosi kallista lystiä kuulemma, sanoohan sen jo järkikin, kun ajeltaisiin ympäri maakuntaa taksilla. Ei kuulostanut järkevältä vaihtoehdolta siis. Respan tyyppi kertoi myös, että merenkäynti on tänään liian kova lautoille, eivät pysty rantautumaan Manarolan kallioiseen satamaan. Siis ainut vaihtoehto olisi odotella täällä junalakon loppumista.

Ei voi olla totta! Tästä ei junalla olisi mennyt kuin 15 minuuttia Levantoon, jossa meidän auto on parkissa ja nyt sinne ei päästä mitenkään, eikä minnekään muuallekaan. Muutamat kirosanat siinä kyllä taisi päästä molemmilta, mutta eipä tässä mikään auta. Vietiin laukut säilöön vuokraisännän toimistoon ja tultiin tähän satamaan caffe lattelle ja cappuccinolle. 

Yksi asia jäi eilen tekemättä ja tehdään se sitten tänään. Ei jaksettu lähteä kiipeämään meidän asunnon vastapäiselle vuorenrinteelle. Tehdään se sitten tänään ja asennoidutaan uudestaan Manarolan seesteiseen tunnelmaan. Pisa taitaa jäädä nyt näkemättä, mennään suoraan Firenzeen. TOIVOTTAVASTI junat sitten alkavat kulkemaan klo 17 jälkeen, ettei olla täällä jumissa ilman majapaikaa!

Asiaa tarkemmin mietyttyämme totesimme, että voisihan sitä asiat olla toki ikävämminkin. Mikäs täällä on ihmisen olla. Matkalla on aina varauduttava siihen, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

  

Reima:

Maanantaiaamun alkajaisiksi tehtiin omalle terdelle aamipalakattaus ja imuroitiin aamun ekat säteet arskaa. Eilen oli aika vaihteleva keli mutta nyt oli luvassa taas paistetta yllinkyllin, kunnon eteläkeli.

Ei pidelty turhaa kiirettä vaan käynnisteltiin aamua ihan rauhassa ja päätettiin antaa eilisen patikoinnin jäljiltä jumittaville pohkeille armoa. Suunnitelmana oli siis junailla itsemme ihan laillisesti naapurikylään.

Matka kesti noin minuutin ja kolmekymmentä sekuntia ja olo oli perille päästyä jotenkin nolo, eikö tota nyt voinut kävellä? Joo, olishan sen voinut mutta jalkaisin matkaa olisi tullut melkeen neljä kilsaa ja yksi vuori olisi pitänyt ylittää, kun toi rantareitti nimeltään Via dell Amore ei ollut käytössä. Se menee ihan kallionreunaa pitkin ja matkakin on alle kilometri mutta muutaman vuoden takaiset tulvat olivat ilmeisesti aiheuttaneet maanvyörymiä ja olivat muuttaneet reitin liian vaaralliseksi. Damn!

 

No mutta Riomaggioren kylä oli kiva! Pittoreski siinä missä nuo muutkin mutta jotenkin eloisampi ja vilkkaampi. Pikku putiikkeja oli enemmän mutta edelleenkään ne eivät tuoneet turistirysä fiilinkiä. Kaikki oli taiten esillä, aseteltu niinsanotusti vimosenpäälle. Ei bikinityttöpyyhkeitä tai uimarenkaita heineken-aurinkovarjon alla.

   

  

  

 Jotenkin tämä alkoi vetämään vertoja jopa Manarolalle, satama-alue oli viihtyisä, tiivis ja näyttävä, talot taas ihan päällekkäin ja sivukujat legendaarisen ohuita ja kiemuraisia.

  

Mutta se aww-efekti jäi tulematta. Valokuvamaisemistakin voi tulla näköjään ähky ja loppujen lopuksi se on vain vaihtelu kun virkistää. 

  

Mentiinkin sitten takaisin Manarolaan kämpille focaccia baarin kautta ja alettiin nauttia ihan vaan lomasta. Sairaan kivaa tämäkin. Arska oli kuuma ja Birra Moretti kylmä, toimiva yhdistelmä.

Illemmalla varmaan kiipeillään vastarinteen viinitarhoihin napsimaan kuvia. Ehkä napsitaan pari lasia viiniäkin.

Terhi:

Huonosti nukutun ja hikisen yön jälkeen aamu lähti kuitenkin ihan hyvin käyntiin pikkukahvilan englantilaisella aamiaisella ja Caffe Lattella. Lähdimme junalla tutkailemaan viereisiä Cinque Terren kyliä. Kyliä on alueen nimen mukaisesti viisi: Monterosso, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomaggiore. Näistä Monterosso on kaikista suurin ja mietimmekin ensin yöpymistä siellä, sillä siellä oli Bed & Breakfeasteja ja hotelleja aika paljon. Sen kuitenkin sanottiin olevan eniten muita Välimeren kaupunkeja muistuttava, eikä niin idyllinen kuin nämä muut. Tämä voitiinkin vahvistaa, kun aamupäivällä sinne saavuimme. Autoja meni rantakadulla, eikä tunnelma ollut ollenkaan niin seesteinen kuin Manarolassa. Kaunista toki oli sielläkin, mutta ei niin ihmeellistä. Sieltä löytyy myös reilun kokoinen hiekkaranta rantatuoleineen eli jos sitä haluaa lomallaan painottaa niin toki ihan ok vaihtoehto. 

  

 

Hyppäsimme seuraavaan junaan takaisinpäin ja Vernazza olikin sitten jo näkemisen arvoinen paikka. Tätä täältä tultiin hakemaan, rosoista pikkukaupunkia pikkukujineen. Tuoksut, äänet, tunnelma. Kaikki oli siellä kohdallaan.

   

 

   
 

Lounaaksi haettiin oluet, pitsaa ja foccaccia-leipää ja ne nautittiin satamassa. Voi että oli hyvää! Minä en juo koskaan Suomessa olutta, mutta jostain syystä se maistuu ulkomailla. Ei ole siideriä tai lonkeroa saatavilla täällä päin. Ja Birra Moretti on muutenkin Kummisetien juomaa.

  
Vernazzasta lähdimme patikoimaan 3,5 km pituista rantareittiä vuoren päällä sijaitsevaan Cornigliaan. Puolet matkasta oli pelkkää nousua, luonnonkivistä tehtyjä portaita tai nousevaa polkua. Kyllä se pikkuisen pisti puuskuttamaan ja nosti hien pintaan, vaikka taivas olikin pilvessä. Olihan se nytkin yli 25 astetta. Täydessä auringonpaisteessa lämpötila olisi lähennellyt kolmeakymmentä ja siinä olisi ollut kyllä jo tekemistä. Maisemat olivat mahtavat ja palkitsivat hikiset kävelijät. 

  
Hiki huuhtoutui kuitenkin puolivälin jälkeen, kun kunnon sadekuuro yllätti ja kasteli meidät  läpikotaisin. Alamäki olikin sitten aika liukas. Ei oltu ihan vimpan päälle varustauduttu vaelteluun, mutta perille päästiin vähän liukkaissa tennareissakin. Corniglia oli myös aivan valloittava paikkaa, sieltä taisi löytyä vieläkin kapeampia kujia kuin muista näkemistämme kylistä. Siellä oli myös lisää portaita noustavaksi! 

  
Matkustimme eilen Rapallosta tänne Manarolaan vahingossa pummilla. Ostimme liput, mutta emme hoksanneet leimata niitä asemalla. Siellä oli ruuhkaa, eikä nähty mitään leimauslaitteita eikä ehkä oikein tullut mieleenkään. Monesti metroihin ja juniin ei edes pääse menemään leimaamatta, kun on portit. No, kukaan ei niiden lippujen leimaamisen perään kyselly ja käytettiin ne liput tänään aamulla, kun menimme Monterossaan ja samoilla lipuilla päästiin vielä Vernazzaankin, kun emme olleet yli tuntia Monterossassa. Sitten oli tarkoitus ostaa junaliput Cornigliasta takaisin Manarolaan ja oltaisiin ostettukin, mutta juna oli siinä laiturilla ja todettiin, että hypätään nyt vaan kyytiin. Yksi pysäkin väli. Ei siinä ajassa mitään tarkastajaa ehdi tulla, eikä meiltä oltu aikaisemmilla matkoilla kysytty kertaakaan lippuja. No, hypättiin kyytiin ilman lippuja. Tarkastaja tulikin sitten heti meidän perässä junaan ja alkoi kyselemään lippuja! Esitettiin siinä tyhmää turistia ja esitettiin aamulla leimattua junalippua, mutta ei mennyt läpi. Maksettiin sitten 52€:n sakko. Ei siinä muu auttanut! Tyhmyydestä sakotetaan, niinhän sitä sanotaan. Meidän selitys meni ehkä kuitenkin osittain läpi, kun ei kuitenkaan jouduttu maksamaan 52€/lärvi, kuten olisi kulunut. Tappioita tulee näköjään aina näillä reissuilla…

Terhi:

Hyvän ystäväni Anskun suosituksesta valitsimme tukikohdaksemme Cinque Terren kylistä Manarolan. Tämä on pienen pieni kylä, jossa on vain yksi kapea katu keskellä ja sivukadut ovat niin kapeita ja täynnä portaita ettei oikein kaduista voi edes puhua. Satama taas on niin pieni, että edes kylän asukkaiden venet eivät mahdu sinne. Niitä säilytetäänkin pääkadulla. Autoilla tänne eivät saa tulla edes paikalliset. Tämä kylä, niin kuin koko Cinque Terren alue kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. 

Eilen chillattiin omalla terassilla monta tuntia ja otettiin aurinkoa, vihdoin illan jo hämärtyessä aktivoiduimme sen verran että laskeuduimme alas pääkadulle syömään. 

   
 

   

  

  

Reima:

Aamupala oli kääpiöille tarkoitetun suihkun ja 60-luvun sängyn jälkeen mukava yllätys. Palvelu oli henkilökohtaista ja aamupala runsaan maittava. La Piazzetta oli kyllä nyt nähty.

Roudattiin laukut Audiin ja mentiin julkisilla Santa Margaritan kautta Portofinoon. Matka oli lyhyt mutta silti piti vaihtaa dösää välillä, tosin se antoi varkain mahdollisuuden tutustua tähän ’välikyläänkin’. Eikä mikään turha mesta ollenkaan, tyylikäs ja siisti lähiö kaikenkaikkiaan.

  

No päästiin sitten määränpäähän ja olin kuullut että Portofino on kallis mesta jossa julkimot ja delfiinit hengaa ja veneet on citarin kokoisia. Ei se nyt ihan niin ökyä ollut, perus seittemän euron bisset ja paatitkin oli vaan k-supermarket kaliberia. Nyt ei ollu toki sesonki. 

   

  

  

Mutta kliinisen siisti, älyttömän kaunis ja hyvinhoidettu mesta. Olisko ollut hiukan särmätön…  Ei nähty George Clooneyä eikä Leevin serkkuja missään joten mentiin etsimään sopivaa paattia takasin Rapalloon.

   

 

Terhi: 

Paluumatka tultiin lautalla ja se tosiaan kannatti. Sieltä näki hienon rantaviivan ja matka oli tarpeeksi lyhyt meikäläiselle, joka en oikein veneen kyydistä välitä. Upean vehreää täällä on ja vuorista, taloja on rakennettu sinne tänne vuorten rinteille kylien väliin. Sitten koittikin taas huvittava hetki kun tilasimme lounasta Rapallossa. Vanhempi italialaissetä yritti meille italian ja saksan sekoituksella selittää mitä 12€:n lounaaseen kuuluu. Ei siitä oikein selvää tullut, muuta kuin että jotain pastaa ainakin olisi tulossa, sitten joku toinen ruokalaji ja viiniä ja vettä. Ihan sama, sitä otetaan mitä tulee! Ruoka oli todella hyvää, simpukkapastaa ja jotain oikein valkosipulista parmesan-pastaa. Sitten tuli joku lihapötkylä, perunoita ja kasviksia ja jotain juustoa ihanalla tomaattikastikkeella. Vaihtelimme annoksia keskenämme eikä ihan kaikkea saatu syötyäkään. 

  

Hyppäsimme sitten autoon ja ajelimme Levantoon, jonne jätettiin taas auto parkkiin. Siitä matka jatkui Cinque Terren alueelle junalla, sillä kaikki viisi pientä kylää joissa kolme päivää vietämme ovat niin pieniä, että näihin eivät saa tulla paikallisetkaan autolla. Kylien ulkopuolellakin on parkkitilaa hintsusti. Kaikki ovat vuorten keskellä laaksoissa meren rannalla ja talot on rakennettu jyrkkien vuorten rinteille. Manarolasta olemme vuokranneet airbnb:n kautta asunnon ja soittelimme heti kylään saavuttuamme vuokranantajalle. Hän ei heti vastannut, mutta löysimme etukäteen saamiemme ohjeiden perusteella hänen toimistolleen. Alhaalla luki, että vieraat, soittakaa tähän numeroon. Jäin siihen sitten odottelemaan, kun Reima lähti katselemaan ympärille, että missähän se varsinainen asunto on. Pian kuuluikin Theri Theri!! Katselin ympärilleni, että minuako tässä huudetaan ja siellähän joku nuorimies huhuili meikäläistä ikkunasta paljain ylävartaloin toisesta kerroksesta ja kertoi, että tulee pian. Oli just suihkussa! Okei :)!  Sitten käveltiin lyhyt matka asunnolle ja Simone kantoikin ystävällisesti minun laukun ylös vuorenrinteelle.  Täällä saamme nyt kolme päivää asustaa tosi kivassa asunnossa. Terassin takia tämä otettiin, eikä turhaan!