Torstaina päätettiin lähteä koko päiväksi rannalle, vuokrattiin aurinkotuolit ja varjot. Kyllä nautittiin.

Lounas ja illallinen käytiin tunnollisesti syömässä omassa hotellissa joka on vain parin minuutin päässä rannasta. Sitten edessä olikin jo viimeinen ilta täällä. Käveltiin tällä kertaa Magaluffiin, se on tosi lähellä meidän hotellia. Silent disco piti vielä kerran kokea.

Muutama tunti riitti tällä kertaa ja lähdimme ajoissa nukkumaan. Huomenna iltapäivällä lento Suomeen. Kyllä on ollut hauska reissu, todella hyvin tämä porukka sopi yhteen, naurua on riittänyt. Ehkä jatkoa riittää vielä tällä porukalla joskus. Adios Mallorca!

Blue Lagoonin virallisesta satamasta, ei siis siitä minne Comino Ferries meidät toi, näytti lähtevän samanmoisia pienehköjä veneitä Gozon saarelle. Siitä sai suoraan ostettua viidellä eurolla / henkilö liput ja vene lähtikin matkaan Gozolle saman tien. Vene vei Mgarrin satamaan ja sieltä lähtee busseja saaren suurimpaan kaupunkiin ja Maltan entiseen pääkaupunkiin Victoriaan. Elämän tahti Gozolla tuntui heti leppoisemmalta ja Victoria, toiselta nimeltään Rabat, oli oikein nätti kaupunki. Vähän kuin pieni Valletta, paljon idyllisempi, keskiaikainen sekin.

Täällä oli juuri niitä minun niin rakastamia hiljaisia ja kapeita kujia, ihanaa!

Kaupunkia hallitsee kukkulan päällä oleva linnoitus nimeltään Cittadella, joka on matkaoppaan mukaan tehty sinne jo 1400 -luvulla. Turkkilaiset ovat hyökänneet Gozoon v. 1551 ja vieneet lähes 7 000 kaupungin asukasta mukanaan orjiksi. Siitä lähtien saarelaiset pysyivät öisin linnoituksen suojissa. Nykyään Cittadella on asumaton ja sen muureja pääsee kiertelemään ja sieltä avautuu hienot näkymät kaupunkiin ja sitä ympäröivään maaseutuun.

Pitkä päivä oltiin oltu matkassa, mutta vielä piti saada gelatot ennen kotiin lähtöä.

Sitten hyppäsimmekin bussiin joka ei suinkaan vienyt meitä takaisin Mgarrin satamaan suorinta tietä, vaan kierteli vaikka kuinka monta pientä kylää. Se ei itse asiassa minua haitannut, sillä ne kaikki näyttivät tosi kivoilta ja tulipa samalla nähtyä saarta enemmänkin. Pieni epäusko siinä kyllä tuli, että päästäänkö ollenkaan satamaan ja muutamat muutkin turistit siinä jo alkoivat kyselemään, että päästäänkö sinne satamaankin vielä tämän päivän puolella. Piti vielä tarkistaa kuskilta asia ja kyllähän me Mgarriin sitten lopulta päästiin. Ilta pimeni jo kun lähdimme sillä isolla lautalla takaisin Maltan saarelle. Olipa kiva päivä.

Jos tulet Maltalle, niin kyllä kannattaa käydä myös näillä kahdella pienemmällä saarella. Muutenkin, kierteleminen kannattaa. Älä jää jumiin hotellille!

Perjantaille oli luvattu ihanteellista rantasäätä ja kaikista hienoin ranta koko Maltalla olisi monenkin lähteen mukaan Cominon saarella sijaitseva Blue Lagoon. Meistä neljästä kolme kärsii hyvin helposti matkapahoinvoinnista ja kaikenlaiset laivalla kulkemiset jätetäänkin sen takia usein meidän matkoilla väliin. Cominolle olisi kuitenkin vain 25 minuutin laivamatka ja ajateltiin, että kyllä me noin olemattomasta matkasta selvitään. Olin lisäksi lukenut, että ainakin Gozon saarelle menee tosi iso lautta, jossa on autojakin sisällä eli oletin, että Comino Ferries, joka bongattiin netistä olisi varmaankin myös joku aika iso paatti. Siinä olin täysin väärässä. Kyseessä oli aivan tavallinen vene, johon mahtuu ehkä parikymmentä ihmistä ja kun näimme sen tulevan satamaan meitä ja muita turisteja hakemaan huomasimme, että sehän keikkuu joka suuntaan. Minä ja lapset otimme äkkiä matkapahoinvointilääkkeet. Reima on ainut, joka pärjää merenkäynnissä meidän perheestä ilman niitä. Enää ei voitu perua, liput oli ostettu ja silmissä jo siinti Blue Lagoonin upeat maisemat!

Varsinainen merimatka ei kestänyt edes sitä 25 minuuttia, sillä hyvin pian olimme jo Cominon saaren suojissa ja matkaan sisältyi pieni luolien katselukierros ennen perille pääsyä.

Perillä emme tulleet minnekään varsinaiseen satamaan, vaan pienelle betonilaiturille, josta ei ollut minkäänlaista polkua minnekään. Meille vaan kerrottiin, että kiivetkää ylöspäin, siellä on tie ja että paluumatka lähtisi samasta paikasta. Ei tämä meidän perheelle mikään ongelma ollut, mutta mietin, että jos olisi ollut mukana pieniä lapsia tai huonompijalkaista vanhempaa väkeä, niin siinä olisi ollut melkoinen työ päästä polulle. Rattaita tänne ei kannattaisi raahata missään tapauksessa. Maisemat olivat kyllä upeat jo ennen kuin pääsimme varsinaiselle Blue Lagoonille. Hyvä, että tultiin tänne!

Pienen, mutta hikisen kävelymatkan päästä olimmekin perillä. Paikalla oli myös paljon muita turisteja, tottakai.  Väkeä ei kuitenkaan ollut aivan mahdottomasti, voin kuvitella minkälaista täällä on sesonkiaikaan. Ei välttämättä löydä pyllyllensä tilaa ollenkaan. Vastarannalle pääsi uimalla. Vastapäätä olevalla saarella oli iso luola, johon pääsi sisälle. Suurimman osan matkasta olisi voinut itse asiassa kävellä, mahdollisesti kun vesi on matalalla sinne voi kävellä kokonaan. Jäin vahtimaan suosiolla tavaroita, kun Reima ja lapset lähtivät sinne seikkailemaan.

Viihdyttiin laguunilla monta tuntia. Meillä oli eväitä mukana, mutta paikan päältä olisi saanut kyllä hyvin ostettua ruokaa ja juomaa. Käteistä kannattaa olla mukana.

Samalla pikkuveneellä olisimme päässeet takaisin Maltan saarelle, mutta ihan laguunin vieressä oli Gozon saari ja päätimmekin lähteä sinne suoraan Cominolta. Viiden euron hintaan saatiin liput yhtä pieneen veneeseen, mutta matka ei kestänyt kuin varmaan kymmenen minuuttia. Lisää Gozosta myöhemmin!

 

 

 

Torstaille oli luvattu aika pilvistä säätä, kovaa tuulta ja iltapäivälle ukkostakin. Ei ollut tulossa rantapäivä ja päätimme lähteä tutkailemaan Mdinaa – hiljaista kaupunkia ja sen vieressä olevaa Rabat -nimistä kaupunkia, jossa olisi hautakatakombeja. Molemmat olivat sisämaassa ja ajateltiin, että siellä ei ehkä tuulisi niin kovaa kuin tässä rannikolla. Kaikki alkoi hyvin ja otimme bussin Burmarradin kylään, josta olisi jatkoyhteys Mdinaan. Burmarradin pysäkillä odottelimme kaikessa rauhassa bussia, niitä kun ei mennyt kovin usein oikeaan suuntaan. Bussi tuli sitten ja se oli aivan täynnä, eikä kuski voinut muuta kuin levitellä käsiään ja ajoi ohi. No, odotamme seuraavaa, sitä ei kuulu. Kun vihdoin tulee, on sekin täynnä, eikä mahduta mukaan. Samalle pysäkille alkaa kertymään väkeä, eikä kukaan ole menossa ohi vilahteleviin Valletan suuntaan meneviin busseihin, vaan koko porukka odottaa samaa seuraavaa Mdinan bussia kuin mekin. Olimme olleet siinä vaiheessa jo varmaan tunnin pysäkillä ja kaikkia alkoi pikku hiljaa tuskastuttamaan se homma. Siinä joutessa kuvasin bussipysäkin ympäristöä ja tältä siellä näytti. Aina ei ole niin idyllistä ja kaunista.

Joskus toisaalta rumakin on kaunista:

Itse asiassa nämä näkymät ovat varsin tyypillistä maltalaista katukuvaa. Talot ovat suurimmaksi osaksi aika huonokuntoisia ja osa näyttää hylätyiltä.

Siinä odotellessa todettiin, että jos kolmanteen bussiin emme mahdu, niin ei enää odotella. Takseja ei näkynyt missään, yksi ajoi ohi. Niitä ei ylipäätänsä täällä paljoa tunnu olevan. Kolmas bussi tuli, oli aivan täynnä – ei pysähtynyt. Marssimme bussipysäkiltä kohti kylän keskustaa, tai siihen suuntaan missä kuvittelimme sen olevan. Ajattelimme, että käydään lounaalla ja mietitään mitä tehdään. Kylän keskustaa ei löytynyt tai sitten sellaista ei ollut. Parin kadun kulman päästä löytyi jonkinlainen baari ja rohkeasti astuimme sisään paikallisten joukkoon. Mikään ei maksanut mitään siellä ja tilattiin ruokaa. Reima ja lapset saivat ihan ok ruokaa, mutta minä tilasin kanaleivän, joka maistui vähän kummalliselta. En syönyt sitä paljoakaan, sillä sen verran olen matkoilla oppinut, että jos joku ei maistu hyvältä, niin sitä ei kannata syödä. Myös ketsuppipurkki pöydässä oli sen verran tahmainen, että ajattelin, että jos nyt ei tule mahatautia kenellekään, niin sitten ainakin porukan vastuskyky kasvaa. Luulen, että suomalaisten standardien mukainen ravintoloiden hygieniatasosta kertova Oiva -merkintä ei siinä paikassa olisi ollut se hymyilevä naama!

Siinä syödessämme meitä jo nauratti, olimme olleet reissun päällä varmaan kaksi ja puoli tuntia ja olimme päässeet kämpiltä ehkä 3 kilometrin päähän! Mitä ajan tuhlausta! Sää oli edelleen pilvinen ja päätimme lähteä tsekkaamaan Popeye Villagen. Lähdimme bussilla takaisin päin ja sinne suuntaan pääsi oikein hyvin, vaihdoimme bussin Melliehassa ja nopsasti olimmekin jo perillä. Tämä Kippari Kallen kylä on rakennettu 1980-luvulla ja siellä on kuvattu Disneyn Kippari Kalle -elokuva. Aika hauskan näköinen paikka se olikin. Taloihin pääsi sisälle ja ne oli sisustettu yksityiskohtaisesti. Ehkä olivat juuri sellaiset olleet kuvattaessa elokuvaa. Oli postitoimisto, hammaslääkäri, leipomo, kauppa ja ravintola.

Mutta ei tästä paikasta tuleville sukupolville mitään erityistä kerrottavaa ole. Pienten lasten kanssa varmaan ihan ok, emme olleet ehkä ihan kohderyhmää. Tai pitäisikö olla Kippari Kalle fani? Onko sellaisia? Suurin osa siellä vierailevista turisteista oli kyllä aikuisia ilman lapsia.

Alueella olisi ollut mahdollisuus uida poukamassa ja pikkulapsille oli kivan näköinen uima-allasaluekin. Nyt ei ollut uimakelit ja viihdyimme paikassa ehkä tunnin ja sitten lähdettiin taas bussipysäkille. Aikataulun mukaan bussin pitäisi tulla ihan pian. Mutta eipä tullut ei. Odotettiin ja odotettiin, ei tule ei. Aikataulut ovat täällä lähinnä vitsi, se oltiin kyllä jo aiemminkin todettu. Onneksi ei sentään satanut, vaikka mustia pilviä olikin koko ajan taivaalla. Se tästä olisikin vielä puuttunut. No, tulihan se bussi sieltä vihdoin ja mahduttiin hyvin kyytiin. Tästä päivästä kuitenkin jäi mieleen lähinnä bussipysäkeillä norkoilut. Voisihan sitä lomaansa paremminkin viettää.

Sitä ollaan ihmetelty, että miten täällä pärjäisi bussikyydeillä varsinaiseen sesonkiaikaan. Matkamäkinen suositteleekin auton vuokraamista, jos vaan uskaltaa. Neljässä päivässä toki silmä on  tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, mutta varsinkin liikenneympyröissä tuntuu kyllä vieläkin siltä, että väärän suuntaan mennään. Illalla se ukkonen sitten tuli. Ei jaksettu lähteä mihinkään kauas syömään, vaan mentiin vastapäätä asuntoa olevaan Shaukiwan -kiinalaiseen, joka oli saanut Tripadvisorissa hyvät arvostelut. Hyvää ruoka saimmekin.

Ai niin, ei tullut vatsatautia kenellekään. Vastustuskyky siis vaan lisääntyi!

Valletta on Euroopan eteläisin pääkaupunki, kooltaan todella kompakti, muurien ympäröimä ja Johanniittain ritarikunnan 1500 -luvulla rakennuttama. Varsinaisessa kaupungissa asuu vain noin 7 000 asukasta, mutta sen alueella 300 000. Kaupunki on päässyt 1980-luvulla Unescon maailmanperintöluetteloon noin kolmensadan historiallisesti tärkeän kohteensa takia. Valletta on myös tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Historian havinaa olisi siis luvassa ja toivottavasti myös kaunista vanhaa kaupunkikuvaa. Keskiviikkona tungimme itsemme taas täpötäyteen bussiin ja vajaan tunnin matkan jälkeen alkoikin näkymään valtavat Valletan muurit. Bussit vievät kätevästi aivan vanhan kaupungin porteille asti. Heti ensimmäisenä kaupunkiin saavuttaessa huomio kiinnittyy maltalaiseen erikoisuuteen, kauniisiin erivärisiin talojen puuerkkereihin.

Kaupungin keskellä on kuuluisa Pyhän Johanneksen katedraali, jonka voi melkein vahingossa ohittaa. On niin vaatimaton ulkoa päin. Sisällä pitäisi matkaoppaan mukaan olla kuitenkin olla todella loisteliasta. Sisälle siis!

Pulitimme kiltisti hieman kalliilta tuntuvat kymmenen euron sisäänpääsymaksut. Hintaan sisältyi kuulokkeet, josta voi itse valita selostusta asiaan kuuluvissa kohdissa kirkon sisällä. Monenmoista kirkkoa on tullut matkoilla koluttua ja tämä kyllä taitaa olla koristeellisin ja ainakin kultaisin niistä missä olemme käyneet. Kirkkojen kuvaaminen on aina hankalaa, eivätkä nämäkään kuvat tee oikeutta tälle upealle rakennukselle, mutta jotain käsitystä näistä ehkä saa paikan kauneudesta. Sakasteja löytyi lukuisia ja ne ovat eri ritarikunnille aikanaan perustettuja ja omistettuja.

Kirkkoon ei tietenkään saa mennä liian paljastavissa vaatteissa, onneksi minulla oli huivi mukana olkapäiden peitoksi ja Minea vetäisi housut minishortsien päälle. Olimme sitten asiallisesti pukeutuneita ja pääsimme sisään. Miesväen vaatetus riitti sellaisenaan eikä pitkiä housuja tarvita, kunhan on normaalipituiset shortsit. Aluksi jaksoimme kuunnella selostusta kuulokkeista, mutta emme koko aikaa. Oli aika yksityiskohtaista, eikä matkamäkisten keskittymiskyky riittänyt liian pitkiin selostuksiin.

Kirkossa on Caravaggion kuuluisa ja vaikuttava teos Johannes Kastajan mestaus, joka on esillä erillisessä rukoushuoneessa kirkon sisällä. Se kannattaa käydä tsekkaamassa.

Kaikesta taiteesta ja kullan kimalluksesta meille tuli nälkä ja menimme lounaalle jo 1800-luvulla paikalla sijainneeseen kahvila-ravintolaan. Siellä olisi saanut upean näköisiä leivoksia, mutta oli suolapalan ja kuohuviinin aika. Maltalaiseen lautaseen kuului tässä paikassa paikallista juustoa ja makkaraa, superhyviä oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja, vähän salaattia ja paputahnaa.

Suurmestarin palatsi olisi ollut seuraava nähtävyys, mutta tyydyimme tiirailemaan sinne vain portista.

Palatsin edessä on suuri aukio, jossa oli kiva hengailla hetki ja pakottaa teinit kuviin!

Lähdimme vaeltelemaan päämäärättömästi pitkin kauniita katuja. Jollain meistä riitti vielä energiaa temppuilla sivukujalla.

Sotamuseon paikkeilta avautuu näkymät viereisiin kaupunkeihin, jotka nekin ovat muurien ympäröimät.

Lähdimme etsimään ylä- ja alapuutarhoja, joista pitäisi olla hienot maisemat ns. kolmeen kaupunkiin, mutta sitä ennen päädyimme toisen maailmansodan muistomerkille.

Lisää kujia ja portaita oli edessä, ennen kuin pääsimme puutarhaan. Kaupunkiin on 1500-luvulla rakennettu matalat portaat, ritareiden oli helpompi haarniskoissaan kulkea niitä. Matkalaistenkin askelkin alkoi jo painaa, mutta helppohan niitä oli tallailla.

Puutarhassa huilattiin hetki.

Nopeasti se päivä vaan oli mennyt. Kunhan oltiin saatu kahvit ja gelatot vielä, niin lähdimme etsimään oikeaa bussia kohti St. Pauls Baytä. Pysähdyimme vielä ihastelemaan kaupunginporttien ulkopuolella olevaa suihkulähdettä.

Historiallinen Valletta oli kyllä näkemisen arvoinen. Sekoitus vanhaa ja uutta.

Kotimatka takaisin St Pauls Bayhin ja Xemxijaan olikin sitten yhtä tuskaa. Bussi oli taas aivan täysi, onneksi  mahduimme kyytiin. Osa joutui jäämään pysäkille odottamaan seuraavaa bussia. Ainoastaan Minea onnistui löytämään itselleen istumapaikan. Sekään ei aivan virallinen istumapaikka ollut, vaan matkatavaroille tarkoitettu hylly.

Bussiin ahtautui koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä. Onneksi me seisoimme takaosassa, eikä siellä ollut niin ahdasta kuin etuosassa. Liikenne Valletasta pois päin mateli tuskaisen hitaasti ja jo valmiiksi väsyneet pohkeet saivat siinä bussin heiluessa huonoilla kaduille eteen ja taakse vielä ylimääräisen puolentoista tunnin treenin. Niinhän se menee, kun on ensin ollut kivaa, niin sitten pitää vähän kärsiä!

Hypättiin aamusta bussiin kohti Melliehaa ja siellä vaihdettiin toiseen ja ajeltiin aika vauhdilla mutkaisia teitä ja vuorenrinteitä pitkin kohti Golden Bauy:ta ja Gnaijh Tuffiehan rantaa. Matkaoppaasta ja googlesta oltiin katseltu, että kyseessä pitäisi olla kaksi melko hienoa hiekkarantaa, jotka ovat aika syrjässä kaikesta muusta. Matka meni kuitenkin tosi nopeasti, tämähän on pieni saari ja maaseudun keskeltä löytyi Radisson SAS:n iso hotelli. Lähempänä sitä oli Golden Bay, joka oli oikein kivan näköinen hiekkaranta, mutta se näytti vähän turhan vilkkaalta matkamäkisen makuun ja lähdimmekin kipuamaan ylöspäin, siihen suuntaan, missä Gnaijh Tuffiehan rannan pitäisi olla. Kivikkoinen polku nousi aika kivoihin maisemiin ja portaita pitkin pääsimme laskeutumaan rantaan.

Rannalla oli jonkin verran väkeä, mutta ei liikaa. Tuli mieleen, että mahtaa tämäkin ranta olla sesonkiaikana aika täyteen pakattu. Hyvin mahduttiin nyt  sekaan ja viihdyttiin rannalla oikeastaan koko päivä. Vesi oli aivan kirkasta ja kalat olivat vähän liiankin tuttavallisia, ainakin Minean mielestä. Kyseessä oli hiekkaranta, jota pitkin olisi päässyt kävelemään vielä pienemmälle rannalle.

Maisemat olivat kyllä kivat ja ihmeteltiin miten luonto onkin voinut muokata ympyröivien vuorien päälliset niin viivasuoraksi. Rannalta löytyi myös yksi ravintola ja tätä pientä ja idyllistä rantaa voi kyllä suositella Maltan kävijöille.

 

Kotimatkalla meinasi tulla tenkkapoo, kun bussipysäkki oli aivan kauhean täynnä ja näytti, että emme mahdu bussiin välttämättä. Kuski kuitenkin kurvasi sopivasti just meidän eteen ja mahduimme mukaan. Ylipäätänsä bussit ovat olleet täällä tosi täynnä ja useimmiten olemme seisoneet ja samalla saaneet hyvän keskivartalotreenin, kun on pitänyt kiinni jostain ja yrittänyt pysyä pystyssä kaikissa kurveissa!

Illalla lähdettiin syömään tämän St. Paul´s Bayn toisella puolella sijaitsevaan Bugibbaan, joka on selvästi vilkkaampi paikka kuin tämä meidän asuinpaikka ja eilen illalla näkemämme Mellieha. Syötiin Reiman kanssa paikalliseen tapaan haudutettua kania, joka oli ihan hyvää, joskin aika hankalaa syötävää, kun siinä on tosi pieniä luita. Tilannetta ei helpottanut se, että vain yksi kynttilä valaisi pimeähköä ravintolan pöytää, mutta oli kiva istuskella iltaa aukiolla ja kuunnella läheisten drinkkibaarien jytkettä. Käytiin vähän kaupoilla ja eksyttiin vahingossa myös kannabis-tuotteiden kauppaan! Näytti ihan tavalliselta kaupalta, mutta sisällä olikin kaikenlaista kannabistuotetta myynnissä, kuten suklaata, keksejä ja jopa tikkareita. Ilmeisesti jonkin pitoisia kannabistuotteita täällä saa myydä laillisesti, vaikka itse kannabis onkin laitonta. Lähettiin äkkiä pois ja muutamien mutkien kautta löysimme bussipysäkin ja hyppäsimme melkein viimeiseen bussiin kohti Xemxijaa. Bussit kulkevat täällä suurin piirtein puoli yhteentoista ja sitten vain joitakin yöbusseja. Bussikortit olivat kyllä hyvä ostos ja haukkuvat äkkiä hintansa takaisin. Päätimme, että emme vasemmanpuoleisen liikenteen takia vuokraa täällä autoa. Ihan meidän asunnon edessä on bussipysäkit molempiin suuntiin ja hyvin on ainakin toistaiseksi bussilla päässyt kulkemaan.

Altaalla lekottelun jälkeen oli aika lähteä tutkailemaan lähimaastoa ja päätimme suunnata Mistra Bay Beachille. Google mapsin mukaan sinne pääsisi mukavasti polkua pitkin ja olimmekin nopeasti hiljaistakin hiljaisimmilla hoodeilla. Xemxija on varmaankin varsinaiseen sesonkiaikaan vilkkaampi paikka, mutta nyt kun sesonki on jo loppunut tämä vaikuttaa aika kuolleelta kylältä. Monet ravintolat ovat jo sulkeneet ovensa ja muutenkin on aika hiljaista. Katsoimme, että joku pizzeria olisi kuitenkin olemassa Mistra Bayllä ja koska nälkä kurni jo vatsaa eivätkä ihan lähimmät ravintolat houkuttaneet, niin päätimme lähteä polkua pitkin. Tietä pitkin reitti olisi ollut paljon pidempi ja maastovaihtoehto, palkitsikin upeilla maisemilla ja bongattiin yksi vanha vartiotornikin matkan varrella.

Itse Mistra Bay ei ollut kummoinen ja pizzeria oli kiinni. Onneksi oli juustonaksuja mukana ja syötiin niitä ja istuttiin hetkinen ja ihmeteltiin muutamia karavaanareita, jotka olivat eksyneet myöskin paikalle.

Olimme laskeutuneet polkua pitkin aika pitkän matkan, eikä yhtään huvittanut lähteä kiipeämään samaa reittiä ylöspäin  ja totesimme, että mennään takaisin kämpille tien kautta. Reitti oli kyllä monta kertaa pidempi, mutta tulipa koluttua siinä muutama syrjäkuja ja nähtyä vähän maaseutua.  Täällä on vasemmanpuoleinen liikenne, eikä oikein meinaa tajuta mistä ne autot oikein tulevat, aina väärältä puolelta!

Seudut ovat vähintäänkin rosoisia, mutta jotenkin näitäkin syrjäkujia on vaan kivempi kävellä, kuin esimerkiksi hienon hotellin hoidettua pihaa. On mielenkiintoista olla keskellä aitoa meininkiä, eikä turisteja varten putsattuja pihoja. Tämäkin pikkuruinen kirkko siinä vaan nökötti, en tiedä oliko hylätty vai ei.

Päätimme lähteä etsimään parempaa rantaa ja läheisessä Melliehan kylässä pitäisi olla hiekkaranta ja samasta kylästä pystyisi ostamaan bussikortit koko porukalle seitsemäksi päiväksi, Explorer card maksaa 21 euroa ja sillä saa ajella niin paljon kuin haluaa Maltalla sekä lähisaarilla Gozolla ja Cominolla. Pääsimmekin vihdoin mereen uimaan ja vesi oli yllättävän lämmintä, paljon lämpimämpää kuin uima-altaan vesi. Illan tullen menimme tutustumaan Melliehan kylään joka oli aika pieni sekin ja keskellä hiljaista kylää seisoi tietenkin kirkko. Kirkossa loppui joku tilaisuus ja sieltä valui pikku hiljaa paikallisia koteihin. Muuten oli aivan hiljaista.

AirBalticin lento laskeutui hienosti viime yönä puoli kahdelta Maltalle, vaikka näimme loppumatkasta koko ajan salamoita. Valtava ukkospilvi oli aivan lähellä ja oli kyllä kumma miten oli niin paikallinen, että lento ja laskeutuminen oli aivan tasainen. Matkamäkisen matkapahoinvointiperhe oli siis varsin tyytyväinen. AirBNB isäntämme Ronald odotti meitä kentällä lappu kourassa ja sujuvasti päästiinkin lentokentältä kohti Xemxijaa, josta olimme valinneet lähinnä suht kiva maisema, uima-allas, hinta ja supermajoittaja -kriteereillä asuntomme viikoksi. Eipä ollutkaan ihme, että Ronald oli saavuttanut AirBNB-maailmassa supermajoittaja tittelin, sillä hän tarjoutui hakemaan meidät kentältä keskellä yötä halvemmalla kuin taksin hinnalla, hän oli meihin etukäteen monta kertaa yhteydessä oma-aloitteisesti ja oli jopa ostanut meille valmiiksi aamupalatarvikkeita jääkaappiin. Asunto itsessään on ihan kiva, maltalaiseen mukahienoon tyyliin sisustettu. Tilaa on mukavasti, kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja parveke. Olimme tyytyväisiä kun pääsimme nukkumaan Suomen aikaa puoli neljän aikaan. Xemxija on lähiö ja sulautunut isompaan St. Paul`s Bayhin ja aika hiljaisen oloinen. Toisaalta mukavaa, kun on rauhallista. Aamulla suuntasimme suoraan uima-altaalle, sillä aurinko paistoi hienosti synkemmistä ja pilvisemmistä sääennusteista huolimatta ja lämpötila oli mukavat 24 astetta. Ihanaa olla lomalla!