Keskiviikkoiltana mentiin italialaiseen ravintolaan syömään. Mennessä jo Rasmus valitteli, että on niin kova nälkä, että maha on kipeä. Tilattiin pitsaa ja kun oltiin saatu syötyä niin siitä se vessassa tramppaaminen alkoi. Rasmus ja Minea aloittivat ja minä perässä. Reimalla oli ollut jo koko päivän vähän outo olo. Ansku sairastui jo Arenalilla. Yö meni kaikilla tyhjillessä mutta aamulla kaikilla oli jo parempi vointi. Päivä meni kuitenkin huilaillessa. Kukaan ei ollut mitenkään huonossa kunnossa, mutta kaikki nesteetkin tulivat suoraan läpi. Muilla paitsi Reimalla luonnollista tietä. Lueskeltiin kirjoja ja lapset pelasivat iPadilla. Minean kanssa selviydyttiin illalla jo kylille syömään. Hain torstaiaamuna apteekista kaikille lääkettä. Kahdenlaista suositeltiin ja lisäksi palautumisjuomaa. Niitä ollaan sitten napsittu, mutta Reima oli vielä illallakin sen verran huonossa kunnossa, että aloitti antibioottikuurin, joka oltiin hommattu jo Suomesta. Se alkoi onneksi tehota ja nyt perjantaiaamuna kaikki olivat jo ok-kunnossa.

Mistä tämä tauti tuli, jäänee arvoitukseksi. Pitsa se ei ollut sillä miesväellä oli oireita jo ennen sen syöntiä eikä tämä ruokamyrkytykseltäkään vaikuta, kun on suht lievä. Epäiltiin vähän yksiä hedelmäjuomia, jotka juotiin ekokahvilassa, mutta mahdotonta tietää. Onneksi se on nyt kuitenkin ohi. Nyt on vaan oltava entistä tarkempana nesteytyksen kanssa ja pysyttävä varjon puolella.

Terhi:

Aamulla kaikki näytti taas paremmalta, lisää matoja ei tullut yön aikana sisälle ja uima-altaan puhdistajatkin saapuivat paikalle. Tänne tullessamme totesimme että altaan vesi ei näyttänyt oikein puhtaalta, eikä viitsitty mennä sinne uimaan. Talon välittäjä kyllä kertoi, että allas puhdistetaan kolme kertaa viikossa, pihan puista ja ympäröivästä viidakosta tulee sinne kuitenkin koko ajan lehtiä. Näinhän se on, otetaan nyt itse lehdet sieltä pois haavilla pari kertaa päivässä, niin pysyy siistinä.

Aamulla nukuttiin aika pitkään koko porukka ja sitten piti heti päästä pulikoimaan Karibian mereen. Lähdimme kävellen lähirantaan, joka on noin puolen kilometrin päässä talosta. Playa Chiquita on kapea ja rauhallinen. Sademetsä kaartuu rannan päälle ja puiden varjossa olikin mukava relata eilisen matkapäivän jälkeen. Lapsilla riitti touhuamista ja Vesku opasti meitä, että riutoille ei kannata mennä kävelemään, siellä on paljon merisiilejä. Niitä olikin joka kolossa.

Terhi:

Yritin räpsiä eilen kuvia liikkuvasta autosta, sillä halusin ikuistaa tyypillisiä taloja. Talot ovat pieniä ja matalia. Ne on maalattu kirkkailla väreillä. Hienosti nuo värit sopivat täällä maisemaan, kun luonnon väritkin ovat vahvoja. Näyttäisivät aika kamalilta lumen keskellä! Yleisilme taloissa on siisti, on joukossa toki rähjäisiäkin, mutta yllättävän vähän kuitenkin.

Ajelimme myös valtavien banaaniviljelmien ohi. Chiquitat tulee täältä, samoin Dole- ananakset. Kyllä niitä banaaniviljelmiä riittikin, eikä ihme. Tuleehan niitä Kivihaan cittariin asti meille syötäväksi. Eivät vaan maistu ihan niin hyviltä kuin täällä paikan päällä, kun ovat saaneet kypsyä auringossa valmiiksi. Ihmettelimme pusseja puissa ja Vesku tiesikin, että banaanien päälle laitetaan pussit, että ne on helpompi poimia, eikä niihin tule kärpäsiä. Myös ananakset ovat täällä aivan ihanan makeita. Niitä ollaan syöty joka aamu.

Alla myös muutama kuva eilisestä surffibaarista.

2014/03/20140305-235301.jpg”>

<a href=”https://matkamakinen.com/wp-content/uploads/

Terhi:

Reimalla oli eilen teille niin paljon kerrottavaa, että ei kovin paljon ehtinyt hehkuttaa The Springsiä. Se oli kaunein ihmisen tekemä paikka, jossa olen koskaan ollut. Suurena osallisena sen upeudessa oli myös ympäröivä luonto. Altaista osa oli hotellin vieressä ja osa keskellä sademetsää. Hotellin vieressä olevista altaista pystyi ihastelemaan Arenalin tulivuorta ja ympäröivää maisemaa ylhäältä käsin. Viidakon keskellä olevat altaat olivat kuin maanpäällinen paratiisi. Lämpimät vedet soljuivat altaista toiseen vesiputousten kautta, viidakon kasvillisuus kaartui ylle ja pimeän tullen saimme ihastella aivan kirkasta tähtitaivasta. Koko alue oli tunnelmallisesti valaistu, todella romanttinen. Alueella oli useita baareja sieltä tilailimme ihania drinkkejä joita nautimme altaissa. Lapsille oli omansa ja heidän suosikki oli banaani-mansikka. Pelkät mehutkin ovat todella herkullisia, sillä hedelmät laitetaan blenderiin ja niistä tehty juoma on aivan ihanaa ja terveellistä. Siinä ei muuta makeutusta tarvita kuin hedelmän oma auringon antama makeus.

Eilen totesinkin, että täällä Arenalilla on jotenkin ihme rauha koko ajan, tulivuoriko sen tekee? Eilinen viidakossa kävely oli todella rentouttavaa, niitä riippusiltojakaan ei tarvinnut jännittää. Olivat niin tukevarakenteisia. Tämä hotellialue on rauhallinen ja huoneeseen ei kuulu muuta kuin ympäröivän luonnon äänet, sirkkojen siritys ja gekkojen naksutus yöllä ja nyt auringon noustessa lintujen sirkutus. Nukuin ensimmäisen kerran koko yön, aika monta yötä on siis mennyt välillä heräillessä erilaisiin ääniin. Minä kun en muutenkaan ole maailman paras nukkuja, mutta toisaalta pärjään aika vähälläkin unella.

Reima:

Manuel Antonion maja jätettiin taakse eilen ja siitä jäi jälkipolville pelkästään hyvää kerrottavaa. Piha oli kuin pieni eläintarha ja parina iltana pörränneet tulikärpäset olivat kuin piste iin päälle. Pihassa saattoi nähdä jos jonkinmoista vipeltäjää kanoista kapuusiiniapinoihin ja iguaaneista aguteihin.

Allaskin oli mainio; nuhteettoman puhdas ja tolkuttoman lämmin AINA. Ja kuitenkin vilvoittava. Antonio, mainio talkkarimme esikuntineen piti pihapiirinkin kondiksessa koko ajan, liskojen löysät eivät pihassa kauaa vanhenneet ja tienoo oli irtolehtivapaa vyöhyke. Ja se meidän siivooja, huhhuh. Se viikkaili meidän pyykit ja asetteli irtoroinat sievästi paikoilleen mutsimeiningillä. Sillälailla hyvällä tavalla kuitenkin.

Tupa oli muutenkin upea ja ympäröivää talokantaa paremmin tehty ja rakennettu. Vihreä betonrakennus oli jämäkkä ja varsin komea, tilaa riitti ja joku kolmesta vessasta oli aina vapaa. Pihapiiri muutenkin oli turvallinen aitoineen ja portteineen, lisäksi Antonio väijyi pihapiirissä tarkkaavaisena tai lätki korttia kadulla kavereiden kanssa jonne se oli rehannut oman metallisen keinulavittan.

Ihan meidän kämpän lähellä oli paikallinen potkupallo areena jonne me pojat ja Minsku mentiin hiukan hikoilemaan kun muut mimmit meni Muchos Musculos kuntosalille. Areenalla remppailtiin katsomoita ja sosiaalitiloja mutta tottapuhuen eniten remppaa olisi tarvittu sen ’nurmikon’ kanssa. Pitäis viedä vepsun junnut tuonne reenaamaan ja väistelemään nyrkin kokoisia kiviä ja tuntuis monarin muhkurakentätkin paratiisilta! Tämän maan poijjat on kuitenkin kesällä Brasiliassa pelailemassa joten ei me voida ainakaan olosuhteita syyttää.

Hiki kuitenkin tuli jo ihan vaan seistessä, taisi olla 33 lämmintä. Huikeita suorituksia kuitenkin tehtiin ja näytettiin hiukan paikallisille kuinka pohjanpoika potkii palloa.

On muuten jäänyt kertomatta tuosta zip liningistä. Se oli ajatuksena kokeilla ja niinpä tsekkailtiin Quepoksen tarjonta niiden osalta ja päädyttiin Midworld- nimisen firman palveluihin kun kehuivat niin hyvin turvallisuutta ja se oli vielä melko lyhyen matkan päässäkin. Kaverit hakivat omalta ovelta ja sitten mentiin konttorille kirjoittelemaan vastuuvapautukset ja maksamaan tarvittavat maksut. Siitä sitten ajeltiin reilu parikymmentä minuuttia palmuöljy-farmien, idyllisten kylien ja tiheiden viidakoiden läpi kauniille vuoristo ranchille.

Perillä mukavat oppaat laittelivat meille valjaat ja opastivat käytössä. Tai tarkemmin sanottuna kertoivat ykskantaan että valjaisiin ei sitten koske muut kuin henkilökunta.

Suurimmalle osasta meistä tämä oli ihan eka kerta ja pakko sanoa että hiukan jännitti. Mietitytti etenkin se että miten Minea uskaltaa heittäytyä vaijereiden vietäväksi. Mitä vielä! Sinne se katosi viidakon uumeniin tukka hulmuten ja vailla pelkoa. Tai no, saattoi sitä ainakin se eka liuku pelottaa mutta hienosti se sen pelon voitti. Isi oli ylpeä.

Liukuja oli kaiken kaikkiaan yhdeksän ja parin ekan jälkeen siitä alkoi nauttia. Vauhtia oli muutamassa vaijeripätkässä vimmatusti ja parissa pidemmässä sitä ehti jo ihastella upeaa luontoakin. Mukana oli kameramies ja kun se käski hymyillä niin ei tarvinnut paljoa puristaa 🙂

Firman miehet, Diego ja Oscar, olivat huolellisen oloisia nuoria sällejä ja he pitivät huolen että korkeimmillaan 40 metrin korkeudessa piden latvustoissa kukaan ei ollut hetkeäkään ilman turvavaljaita. Muutamassa hitaammassa Diego laski Minean kanssa koska ’prinsessan’ paino ei olisi riittänyt viemään toiselle puolelle. Rasmuskin sai apuja yhdessä laskussa mutta muuten se huristi menemään yksistään kuin ammattilaiset.

Meitä oli kahdeksan hengen ryhmä ja firman miehet Diego ja Oscar. muut ryhmän jäsenet menivät vielä superman-liukuun mutta meille ekakertalaisille se oli vielä liikaa. Huippureissu oli kuitenkin ja vielä mainiosti järjestetty, ruokakin oli erinomaista. Susittelemme!

No sitten se toisenlainen kokemus. Reissuilla pitää aina olla vähemmän onnistuneita juttujakin ja meille se sattui perjantaille. Leidit olivat rannalla saaneet hyvän tarjouksen katamaraaniajelusta johon kuului ilmaiset juomat ja ruuat koko reissun ajan. No toki se kuulosti mukavalta, suomalaisten mielijuomaa ja päivän päätteeksi vielä auringonlasku merellä. How nice!

Kaikki alkoi ihan hienosti, touhukas tico täräytti taksilla tontille ja siirteli meidät satamaan. Siellä kuitenkin alkoi tapahtumaan, luigi oli buukannut meidät johonkin pikku purkkariin sen katamaraanin sijaan ja henkilökunta jakeli pahoinvointipillereitä mahinnousukorttien mukaan. Normaalisti Laihialla ylenantavat lapsukaiset olisi pitänyt viedä kiireenvilkkaa pois satamasta mutta eiliset hyvät kokemukset panivat paukuttamaan henkseleitä: ’ne on ehkä tässä rannassa vaan korkeita’.

Ja ei kun matkaan, päästiin tosin isompaan paattiin kuitenkin. Aurinko paistoi, satamassa ei juuri aaltoa ollenkaan. Terhi ja Ansku päättivät kuitenkin jättää väliin ja mennä rannalle. Ok.

Päästiin merelle ja aallot alkoivat tosissaan keinuttamaan ja puolilleen juotu drinkki alkoi maistua pahalle. Puolisen tuntia ehdittiin ’nauttia’ tyynestä merestä kunnes alkoi ahkera kalojen ruokkiminen. Sitä harrasti melkein puolet matkustajista mutta eniten kaiketi Rasmus ja Minsku.

Sen aikaa kun oltiin pysähdyksissä ja käytiin snorklailemassa niin olo oli kohtuullinen mutta liikkeelle lähdettyä alkoi sama ralli uudelleen.

Oli kiva päästä rantaan. Näinollen koko reissusta vain nuo kaksi ylläolevaa kuvaa.

Mutta vaihdetaan paikkaa. Terhi kertoilikin hauskasta matkasta keskiseen Costa Ricaan jossa meitä odotti Arenal tulivuoren ympäristön vieläkin vehreämpi luonto. Ravinteikas tuliperäinen maa innostaa tämän jylhän seudun entistä uljaampaan kukintaan ja maatiaistollo on taas monttu auki.

Aamulla pilvet peittivät koko komean vuoren mutta päätimme ilmeisestä sateen uhasta huolimatta lähteä luontoretkelle riippusiltoja pitkin. Hanging Bridges on yksi lukuisista paikoista jossa viidakkoon on tehty luontopolku ja sen varrelle pitkiä riippusiltoja. Ne kulkevat monesti hyvinkin korkealla puiden latvuksissa ja antavat helpon tavan ihmetellä viidakon kauneutta.

Puut olivat iiiisoja.

Ja sillat korkeita.

Loppuretkellä taivas selkeni ja tulivuori alkoi näkymään paremmin.

Lounaspaikalla eväitä tuli kärkkymään tämä vieras. Minskun kanssa siirryttiin sisätiloihin kun se tuijotti.

Noin parin tunnin patikoinnin ja lounaan jälkeen mentiin kylpemään itsemme herroiksi hulppeaan The Springs hotelliin. Siellä oli ainakin 40 eri lämpöistä allasta ja niissä puitteissa lillutellessa arki oli todella kaukana. Ihan niinkuin pitikin.

Huomenna pakataan suitsa ja siirrytään karibianmeren puolelle. Tiedossa luullakseni rennonletkeää surffimeininkiä. Nice!

Terhi:

Sunnuntaina pakkasimme kipsut ja kampsut autoon aikaisin ja hyvästelimme Antonion ja Mariposan ja suuntasimme auton nokan kohti pohjoista. Matkaa Arenalin tulivuorialueelle oli navigaattorin mukaan vain reilut parisataa kilometriä, mutta ajoaika nelisen tuntia. Tiesimme, että edessä olisi kiemuraisia vuoristoteitä. Niitä sitten todella riittikin, välillä oli niin jyrkkä pudotus tiessä, että näytti kuin tie olisi kadonnut alta ja välillä mentiin jyrkkää mutkamäkeä ylöspäin. Tie oli välillä niin kapea, että ei siinä montaa senttiä jäänyt autojen väliin kun auto tuli vastaan. Oli mielenkiintoista ajella läpi paahteisen Costa Rican. Nähtiin monia idyllisiä vuoristokyliä ja ihmisten elämää sunnuntaipäivänä. Pysähdyttiin pari kertaa ostamaan juomaa ja evästä, yhden kerran pissahädän yllättäessä ei löytynyt muuta kuin yksi pieni kauppa, josta mentiin kysymään banoa. Sieltä kaupan perältä löytyi meille vessa-siivouskomero. Ihmiset täällä ovat iloisia ja ystävällisiä. Täällä tuntuu todella turvalliselta, vaikka ilmeisesti varkaudet ovat yleisiä. Kaikki talot ovat muurien tai kaltereiden takana, vaatimattomatkin.

Hengissä selvittiin perille tänne Arenalin juurella sijaitsevaan hotelliin. Silencio del Campo on aivan ihanan idyllinen pieni hotelli, kolmisenkymmentä huonetta, kaikki omia taloja, aivan upea puutarha ja omat kuumat lähteet. Huoneen ikkunasta näkyy Arenal, joka tupruttelee savua pikkuhiljaa. Arenalin toinen kraateri on sammunut ja toinen on aktiivinen. On purkautunut viimeksi 60-luvulla eli varsinaista laavavyöryä meidän ei täällä tarvitse kuitenkaan pelätä. Raskaan ajomatkan jälkeen relasimme koko loppupäivän kuumissa lähteissä ja nautimme hotellin antimista.

Terhi:

Manuel Antonion luonnonpuiston upeat rannat piti katsastaa vielä kerran. Emme ensimmäisellä kerralla ehtineet nauttia niistä tarpeeksi pitkään, sillä pitkän kävelyn jälkeen olimme nälkäisiä, eikä sieltä saanut mitään syötävää. Niinpä lähdimme lauantaina vielä näille upeille paratiisirannoille nauttimaan upeista maisemista ja bongailemaan eläimiä. Meitä tulikin tervehtimään iso apinalauma ja iguaani. Näimme muös aivan läheltä todella suloisen laiskiaisen poikasen. Seikkailimme myös vahingossa aiottua pidemmän reitin viidakossa. Oli taas aivan mielettömän kuuma päivä. Kuvat puhukoon puolestaan, ei tätä ihanuutta voi sanoin kuvailla.

Terhi:

Reima, Rasmus, Minea ja Vesku lähtivät torstaina aamusta zipline-ajelulle. Ymmärrätte miksi minä en siellä ollut, kun kerron mistä on kyse. Valjaat kytketään vaijeriin korkealla viidakon yllä ja sitten vaijeria pitkin liuutaan seuraavalle puuhun rakennetulle tasanteelle ja siitä sitten jatketaan samaa touhua pari tuntia. Tämä zipline oli seudun turvallisin, sillä siinä oli kaksi vaijeria, jos toinen katkeaa, niin jää vielä toinen. Kyllä siellä oli tosi hyvin muutenkin turvallisuusasiat hallussa. Kaksi työntekijää, Diego ja Oscar olivat olleet porukan mukana, toinen meni edellä, hiljensi ennen perille tuloa ja toinen laittoi menemään. Siellä se meidän Mineakin oli vaan viilettänyt tukka hulmuten ja kivaa oli ollut. Rasmuksen ja Reiman osalta minulla ei epäilyksiä ollutkaan, tiesin että tykkäävät takuulla. Muutama liuku oli ollut niin pitkä, että Minean ja Rasmuksen paino ei olisi riittänyt liukumaan perille asti ja silloin työntekijät olivat menneet heidän kanssaan, että tulee painoa riittävästi. Siellä oli pitänyt myös laskeutua vaijerin varassa alas puusta eli vaakatasoon nojata ja sitten siitä laskeutua. Huh, huh, ei mun juttu! Kuvia saadaan tästä hommasta vasta parin päivän päästä, siellä ei omia kameroita voinut olla mukana.

Minä ja Ansku suunnistettiin rannalle ja nautittiin auringosta ja Tyynen valtameren tyrskyistä. Itse asiassa oli niin kuuma, että oltiin melkein koko ajan varjon alla. Se onkin erikoista minulta, ikinä en ole auringosta pois pysynyt, jos se vaan paistaa. Täällä se on niin polttava, että keskipäivän aikaan on parasta pysytellä varjon puolella. Siinä tuli heti aamusta tarjoilijapoika kysymään saisiko leideille olla jotain drinksua ja mehän aloitettiin aamu pina coladalla ja niitä kuluikin siinä muutama, kun palvelu tuntui pelaavan. Hinnat nousivat jostain syystä ensimmäisten drinkkien jälkeen (ihme hommaa, drinkkilistaa korjailtiin pienillä teipeillä) mutta me tingattiin aamuhintaan kaikki ja kaiken huippu oli, kun Ansku tilasi lounaan kanssa oluen, niin kysyttiin ’What would you pay for it?’ Juomarahasta poika oli ihmeissään, eihän sitä nyt kavereiden tarvitse maksaa!

Iltapäivällä lekoteltiin taas altaalla ja tehtiin sangriaa, sitten olikin jo kiire syömään, että ehdittäisiin nähdä auringonlasku. Aurinko laskee täällä jo kuudelta ja tosi nopeasti, nousee aamulla kuudelta. Eletään aivan auringon mukaan, mennään aikaisin nukkumaan. Monesti ollaan jo koko porukka unten mailla yhdeksän aikaan ja herätään kuuden aikaan.

Illalla kun tultiin syömästä nähtiin aivan läheltä laiskiainen, raukka meni pitkin puhelinlinjaa. Ovat kyllä veikeitä elukoita ja niin mahdottoman hitaita, ei ihme että nimi on suomeksi laiskiainen. Pihassa meitä ilahdutti tänään todella iso iguaani, nimettiin se Irmaksi. Katseli aidan päältä pitkään meidän uintitouhuja. Gekkoja on sisällä ja ulkona, niihin ei kukaan oikein enää edes kiinnitä mitään huomiota. Muuten talo on sisältä ötökkävapaa, ihan uskomatonta. Ilmeisesti Antonio myrkyttää täällä. Kolibreja käy imemässä nestettä pihan kukista ja pelikaaneja ollaan nähty useita rannalla. Pihassa on hiiviskellyt myös opossumi. Luonto täällä on niin moninainen ja lähellä. Nämä,kuvat ovat meidän omasta pihasta. Banaanit eivät taida ehtiä kypsyä.