Juna-asemalla oli epäilyttävän hiljaista ja lipunmyyntitäti kertoikin, että junat ovat tänään lakossa klo 9-17. Oltiin just ysin jälkeen siinä asemalla. Ihmeteltiin hetki, että millähän konstilla täältä vuorten välistä päästäisiin pois. Soitettiin saman tien vuokraisännällemme Simonelle, joka kertoi, että busseja ei kulje ollenkaan täältä kylästä ja että ainut mahdollisuus olisi mennä lautalla. Mentiin satamaan katsomaan aikatauluja ja todettiin, että ei päästäisi lautalla Levantoon, mutta Monterossoon kyllä. Ehkä sieltä pääsisi eteenpäin Levantoon jollain konstilla. Lautan lähtöön oli aikaa monta tuntia ja minä kävin sitten vielä kysäisemässä satamassa olevan majatalon respasta, että olisiko taksi mahdollinen. Taksi olisi kyllä mahdollinen, mutta tulisi La Spezian kylästä, joka on 45 minuutin ajomatkan päässä täältä, sitten ajaisi takaisin La Speziaan, joka on ihan eri suunnassa kuin Levanto. Sieltä menisi kuitenkin valtatie Levantoon. Tästä Levantoon on niin huono tie, että taksit eivät sitä suostu ajamaan.  Olisi myös tosi kallista lystiä kuulemma, sanoohan sen jo järkikin, kun ajeltaisiin ympäri maakuntaa taksilla. Ei kuulostanut järkevältä vaihtoehdolta siis. Respan tyyppi kertoi myös, että merenkäynti on tänään liian kova lautoille, eivät pysty rantautumaan Manarolan kallioiseen satamaan. Siis ainut vaihtoehto olisi odotella täällä junalakon loppumista.

Ei voi olla totta! Tästä ei junalla olisi mennyt kuin 15 minuuttia Levantoon, jossa meidän auto on parkissa ja nyt sinne ei päästä mitenkään, eikä minnekään muuallekaan. Muutamat kirosanat siinä kyllä taisi päästä molemmilta, mutta eipä tässä mikään auta. Vietiin laukut säilöön vuokraisännän toimistoon ja tultiin tähän satamaan caffe lattelle ja cappuccinolle. 

Yksi asia jäi eilen tekemättä ja tehdään se sitten tänään. Ei jaksettu lähteä kiipeämään meidän asunnon vastapäiselle vuorenrinteelle. Tehdään se sitten tänään ja asennoidutaan uudestaan Manarolan seesteiseen tunnelmaan. Pisa taitaa jäädä nyt näkemättä, mennään suoraan Firenzeen. TOIVOTTAVASTI junat sitten alkavat kulkemaan klo 17 jälkeen, ettei olla täällä jumissa ilman majapaikaa!

Asiaa tarkemmin mietyttyämme totesimme, että voisihan sitä asiat olla toki ikävämminkin. Mikäs täällä on ihmisen olla. Matkalla on aina varauduttava siihen, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Reima:

Maanantaiaamun alkajaisiksi tehtiin omalle terdelle aamipalakattaus ja imuroitiin aamun ekat säteet arskaa. Eilen oli aika vaihteleva keli mutta nyt oli luvassa taas paistetta yllinkyllin, kunnon eteläkeli.

Ei pidelty turhaa kiirettä vaan käynnisteltiin aamua ihan rauhassa ja päätettiin antaa eilisen patikoinnin jäljiltä jumittaville pohkeille armoa. Suunnitelmana oli siis junailla itsemme ihan laillisesti naapurikylään.

Matka kesti noin minuutin ja kolmekymmentä sekuntia ja olo oli perille päästyä jotenkin nolo, eikö tota nyt voinut kävellä? Joo, olishan sen voinut mutta jalkaisin matkaa olisi tullut melkeen neljä kilsaa ja yksi vuori olisi pitänyt ylittää, kun toi rantareitti nimeltään Via dell Amore ei ollut käytössä. Se menee ihan kallionreunaa pitkin ja matkakin on alle kilometri mutta muutaman vuoden takaiset tulvat olivat ilmeisesti aiheuttaneet maanvyörymiä ja olivat muuttaneet reitin liian vaaralliseksi. Damn!

No mutta Riomaggioren kylä oli kiva! Pittoreski siinä missä nuo muutkin mutta jotenkin eloisampi ja vilkkaampi. Pikku putiikkeja oli enemmän mutta edelleenkään ne eivät tuoneet turistirysä fiilinkiä. Kaikki oli taiten esillä, aseteltu niinsanotusti vimosenpäälle. Ei bikinityttöpyyhkeitä tai uimarenkaita heineken-aurinkovarjon alla.

 Jotenkin tämä alkoi vetämään vertoja jopa Manarolalle, satama-alue oli viihtyisä, tiivis ja näyttävä, talot taas ihan päällekkäin ja sivukujat legendaarisen ohuita ja kiemuraisia.

Mutta se aww-efekti jäi tulematta. Valokuvamaisemistakin voi tulla näköjään ähky ja loppujen lopuksi se on vain vaihtelu kun virkistää. 

Mentiinkin sitten takaisin Manarolaan kämpille focaccia baarin kautta ja alettiin nauttia ihan vaan lomasta. Sairaan kivaa tämäkin. Arska oli kuuma ja Birra Moretti kylmä, toimiva yhdistelmä.

Illemmalla varmaan kiipeillään vastarinteen viinitarhoihin napsimaan kuvia. Ehkä napsitaan pari lasia viiniäkin.

Terhi:

Huonosti nukutun ja hikisen yön jälkeen aamu lähti kuitenkin ihan hyvin käyntiin pikkukahvilan englantilaisella aamiaisella ja Caffe Lattella. Lähdimme junalla tutkailemaan viereisiä Cinque Terren kyliä. Kyliä on alueen nimen mukaisesti viisi: Monterosso, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomaggiore. Näistä Monterosso on kaikista suurin ja mietimmekin ensin yöpymistä siellä, sillä siellä oli Bed & Breakfeasteja ja hotelleja aika paljon. Sen kuitenkin sanottiin olevan eniten muita Välimeren kaupunkeja muistuttava, eikä niin idyllinen kuin nämä muut. Tämä voitiinkin vahvistaa, kun aamupäivällä sinne saavuimme. Autoja meni rantakadulla, eikä tunnelma ollut ollenkaan niin seesteinen kuin Manarolassa. Kaunista toki oli sielläkin, mutta ei niin ihmeellistä. Sieltä löytyy myös reilun kokoinen hiekkaranta rantatuoleineen eli jos sitä haluaa lomallaan painottaa niin toki ihan ok vaihtoehto. 

Hyppäsimme seuraavaan junaan takaisinpäin ja Vernazza olikin sitten jo näkemisen arvoinen paikka. Tätä täältä tultiin hakemaan, rosoista pikkukaupunkia pikkukujineen. Tuoksut, äänet, tunnelma. Kaikki oli siellä kohdallaan.

Lounaaksi haettiin oluet, pitsaa ja foccaccia-leipää ja ne nautittiin satamassa. Voi että oli hyvää! Minä en juo koskaan Suomessa olutta, mutta jostain syystä se maistuu ulkomailla. Ei ole siideriä tai lonkeroa saatavilla täällä päin. Ja Birra Moretti on muutenkin Kummisetien juomaa.

  
Vernazzasta lähdimme patikoimaan 3,5 km pituista rantareittiä vuoren päällä sijaitsevaan Cornigliaan. Puolet matkasta oli pelkkää nousua, luonnonkivistä tehtyjä portaita tai nousevaa polkua. Kyllä se pikkuisen pisti puuskuttamaan ja nosti hien pintaan, vaikka taivas olikin pilvessä. Olihan se nytkin yli 25 astetta. Täydessä auringonpaisteessa lämpötila olisi lähennellyt kolmeakymmentä ja siinä olisi ollut kyllä jo tekemistä. Maisemat olivat mahtavat ja palkitsivat hikiset kävelijät. 

  
Hiki huuhtoutui kuitenkin puolivälin jälkeen, kun kunnon sadekuuro yllätti ja kasteli meidät  läpikotaisin. Alamäki olikin sitten aika liukas. Ei oltu ihan vimpan päälle varustauduttu vaelteluun, mutta perille päästiin vähän liukkaissa tennareissakin. Corniglia oli myös aivan valloittava paikkaa, sieltä taisi löytyä vieläkin kapeampia kujia kuin muista näkemistämme kylistä. Siellä oli myös lisää portaita noustavaksi! 

  
Matkustimme eilen Rapallosta tänne Manarolaan vahingossa pummilla. Ostimme liput, mutta emme hoksanneet leimata niitä asemalla. Siellä oli ruuhkaa, eikä nähty mitään leimauslaitteita eikä ehkä oikein tullut mieleenkään. Monesti metroihin ja juniin ei edes pääse menemään leimaamatta, kun on portit. No, kukaan ei niiden lippujen leimaamisen perään kyselly ja käytettiin ne liput tänään aamulla, kun menimme Monterossaan ja samoilla lipuilla päästiin vielä Vernazzaankin, kun emme olleet yli tuntia Monterossassa. Sitten oli tarkoitus ostaa junaliput Cornigliasta takaisin Manarolaan ja oltaisiin ostettukin, mutta juna oli siinä laiturilla ja todettiin, että hypätään nyt vaan kyytiin. Yksi pysäkin väli. Ei siinä ajassa mitään tarkastajaa ehdi tulla, eikä meiltä oltu aikaisemmilla matkoilla kysytty kertaakaan lippuja. No, hypättiin kyytiin ilman lippuja. Tarkastaja tulikin sitten heti meidän perässä junaan ja alkoi kyselemään lippuja! Esitettiin siinä tyhmää turistia ja esitettiin aamulla leimattua junalippua, mutta ei mennyt läpi. Maksettiin sitten 52€:n sakko. Ei siinä muu auttanut! Tyhmyydestä sakotetaan, niinhän sitä sanotaan. Meidän selitys meni ehkä kuitenkin osittain läpi, kun ei kuitenkaan jouduttu maksamaan 52€/lärvi, kuten olisi kulunut. Tappioita tulee näköjään aina näillä reissuilla…

Terhi:

Hyvän ystäväni Anskun suosituksesta valitsimme tukikohdaksemme Cinque Terren kylistä Manarolan. Tämä on pienen pieni kylä, jossa on vain yksi kapea katu keskellä ja sivukadut ovat niin kapeita ja täynnä portaita ettei oikein kaduista voi edes puhua. Satama taas on niin pieni, että edes kylän asukkaiden venet eivät mahdu sinne. Niitä säilytetäänkin pääkadulla. Autoilla tänne eivät saa tulla edes paikalliset. Tämä kylä, niin kuin koko Cinque Terren alue kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. 

Eilen chillattiin omalla terassilla monta tuntia ja otettiin aurinkoa, vihdoin illan jo hämärtyessä aktivoiduimme sen verran että laskeuduimme alas pääkadulle syömään. 

Reima:

Aamupala oli kääpiöille tarkoitetun suihkun ja 60-luvun sängyn jälkeen mukava yllätys. Palvelu oli henkilökohtaista ja aamupala runsaan maittava. La Piazzetta oli kyllä nyt nähty.

Roudattiin laukut Audiin ja mentiin julkisilla Santa Margaritan kautta Portofinoon. Matka oli lyhyt mutta silti piti vaihtaa dösää välillä, tosin se antoi varkain mahdollisuuden tutustua tähän ’välikyläänkin’. Eikä mikään turha mesta ollenkaan, tyylikäs ja siisti lähiö kaikenkaikkiaan.

No päästiin sitten määränpäähän ja olin kuullut että Portofino on kallis mesta jossa julkimot ja delfiinit hengaa ja veneet on citarin kokoisia. Ei se nyt ihan niin ökyä ollut, perus seittemän euron bisset ja paatitkin oli vaan k-supermarket kaliberia. Nyt ei ollu toki sesonki. 

Mutta kliinisen siisti, älyttömän kaunis ja hyvinhoidettu mesta. Olisko ollut hiukan särmätön…  Ei nähty George Clooneyä eikä Leevin serkkuja missään joten mentiin etsimään sopivaa paattia takasin Rapalloon.

Terhi: 

Paluumatka tultiin lautalla ja se tosiaan kannatti. Sieltä näki hienon rantaviivan ja matka oli tarpeeksi lyhyt meikäläiselle, joka en oikein veneen kyydistä välitä. Upean vehreää täällä on ja vuorista, taloja on rakennettu sinne tänne vuorten rinteille kylien väliin. Sitten koittikin taas huvittava hetki kun tilasimme lounasta Rapallossa. Vanhempi italialaissetä yritti meille italian ja saksan sekoituksella selittää mitä 12€:n lounaaseen kuuluu. Ei siitä oikein selvää tullut, muuta kuin että jotain pastaa ainakin olisi tulossa, sitten joku toinen ruokalaji ja viiniä ja vettä. Ihan sama, sitä otetaan mitä tulee! Ruoka oli todella hyvää, simpukkapastaa ja jotain oikein valkosipulista parmesan-pastaa. Sitten tuli joku lihapötkylä, perunoita ja kasviksia ja jotain juustoa ihanalla tomaattikastikkeella. Vaihtelimme annoksia keskenämme eikä ihan kaikkea saatu syötyäkään. 

Hyppäsimme sitten autoon ja ajelimme Levantoon, jonne jätettiin taas auto parkkiin. Siitä matka jatkui Cinque Terren alueelle junalla, sillä kaikki viisi pientä kylää joissa kolme päivää vietämme ovat niin pieniä, että näihin eivät saa tulla paikallisetkaan autolla. Kylien ulkopuolellakin on parkkitilaa hintsusti. Kaikki ovat vuorten keskellä laaksoissa meren rannalla ja talot on rakennettu jyrkkien vuorten rinteille. Manarolasta olemme vuokranneet airbnb:n kautta asunnon ja soittelimme heti kylään saavuttuamme vuokranantajalle. Hän ei heti vastannut, mutta löysimme etukäteen saamiemme ohjeiden perusteella hänen toimistolleen. Alhaalla luki, että vieraat, soittakaa tähän numeroon. Jäin siihen sitten odottelemaan, kun Reima lähti katselemaan ympärille, että missähän se varsinainen asunto on. Pian kuuluikin Theri Theri!! Katselin ympärilleni, että minuako tässä huudetaan ja siellähän joku nuorimies huhuili meikäläistä ikkunasta paljain ylävartaloin toisesta kerroksesta ja kertoi, että tulee pian. Oli just suihkussa! Okei :)!  Sitten käveltiin lyhyt matka asunnolle ja Simone kantoikin ystävällisesti minun laukun ylös vuorenrinteelle.  Täällä saamme nyt kolme päivää asustaa tosi kivassa asunnossa. Terassin takia tämä otettiin, eikä turhaan!

Terhi:

Päästeltiin nelikaistaista moottoritietä Milanon ja Genovan ohi ja sitten maisemat alkoivat muuttumaan vuoristoisemmiksi ja autostrada pieneni muutamakaistaiseksi ja tie alkoi mutkitella oikein kunnolla. Ohitimme idyllisen näköisiä pikkukyliä, joiden kaikkien keskellä kohosi pieni kirkontorni. Saavuimme viiden aikaan Rapalloon, jota ei matkaoppaiden sivuilta löydy. Tämä olikin vaan välttämätön yöpymispaikka, sillä Portofinon hintataso oli sellainen, että siellä ei kannattanut yöpyä. Olemme menossa sinne huomenna päiväseltään.  Yllätys olikin melkoinen, kun saavuimme tänne, tämähän on aivan ihana paikka! Kapeita kujia, kauniisti maalattuja taloja ikkunaluukkuineen ja kiva satama täynnä ravintoloita. Lämpötila vielä illan hämärtyessäkin 25, eipä tarvinnut pitkähihaista kaivella laukusta. Meillä oli kauhea nälkä ja ruokalista oli vaan Italiaksi. Siitä sitten vaan äkkiä jotain pitsaa tilattiin.  Minä sain tosi hyvää, mutta Reima sai Napolitanon, jossa oli täytteenä anjovista! Ei ole kovinkaan montaa ruokalajia, mitä Reima ei syö, mutta anjovis on yksi niistä. Saatiin siitä sitten ekat kunnon naurut ja syötiin mun pitsa puoliksi ja meni sitä Napolitanaakin jonkun verran. Ei se nyt mitään herkkua tosiaankaan ollut. 
Hotelille palatessa käväistiin ihanassa pikkuruokaputiikissa ja siellähän oli katto täynnä kinkkuja, ilmakuivattuahan se paikallinen tosiaan on. Illan hämärtyessä nautimme vielä proseccot pikkupiazzalla hotellin edessä ja sitten alkoi tuntumaan, että hotellihuone kutsuu. Hotellimme La Piazzetta on aivan keskustassa ja pikkuruinen ja kohtuuhintainen. Seinät on paperia tai ainakin ihan kaikki äänet kuuluu huoneeseen, viereisten huoneiden, respan ja varsinkin viereisen kirkon kellot :).  Palvelu on ollut joka paikassa aivan ihanan ystävällistä. Ensivaikutelma Italiasta on kyllä tosi hyvä. Olemme täällä ensimmäistä kertaa.

Reima:

Aamuseiskalta lähdettiin uuteen seikkailuun, nyt hieman ohuemmalla kokoonpanolla. Kotiin jääviä varamiehiä olivat tällä kertaa Morris (niinkuin aina), kanat (ei munia, ei palkintoa) sekä lapset. Ensi kertaa sitten vuoden 2004 Budapestin synttärimatkan, lähdettiin Terhin kanssa kahdestaan reissun päälle ja tällä kertaa juhlan aiheena oli neljännesvuosisadan kestänyt yhteinen matka.

25-vuotta on pitkä aika ja sitähän pitää juhlia vähintään viikon reissulla, kohteena tällä kertaa Italia, sen eri muodoissa. Tilkkutäkkiä etäisesti muistuttavasta matkasuunnitelmasta koitetaan parsia asiallinen ja rentouttava reissu. Ihan kaikkea ei olla suunniteltukaan, koitetaan elää ainakin hiukan hetkessä. Sen verran ollaan kuitenkin etukäteen huolehdittu että saadaan katto pään päälle joka yöksi ja sehän antaakin jo sopivat raamit retkelle.

Lento Mansesta Milanoon meni kuin siivillä ja kohta seisoskeltiin Aviksen autonvaraustiskin kyljessä ja odoteltiin pirssiä. Kuumuus löi lärviin mutta hiki ei haitannut. Täti antoikin avaimet uudenkarheaan Audiin ja pääsiin kokeilemaan autostradan vauhtia. Viistoista kilsaa ajettu A1 olisi ehkä vaatinut sisäänajon mutta en sitä sille suonut. Brrrm!