Pakotin porukan ylös jo kahdeksan aikaan, auto oli pakattuna koko päivän reissua varten ja liikenteessä oltiin jo ysiltä. Suuntana oli Pico de las Nieves -niminen vaellusreitti vuoristossa, jonka korkein kohta olisi n. 1900 m. Ajomatkaa olisi luvassa puolitoista tuntia ja kiemurtelevia vuoristoteitä tietenkin. Rasmus oli tutkiskellut erilaisia vaellusreittejä ja tämä oli noussut esille maisemiltaan hienoimpana. Noin kuuden kilometrin vaellus ja ylin kohta noin 1800 metrin korkeudessa. Sinne ylimmälle kohdalle pääsisi autollakin ja sen takia olikin vähän haasteellista löytää osoitetta varsinaisen vaelluksen lähtöpaikalle. Semmoinen oli kuitenkin löytynyt ja se navigaattoriin laitettiin.

Jos eilen oli jylhiä maisemia niin kyllä nyt noustiin ylemmäs ja jyrkemmin. Matka eteni tosi hitaasti serpentiiniteitä pitkin. Maisemat olivat aivan upeat, eihän niitä kuviin saa ikuistettua niin hienoina. Jälkikäteen katsoo jotain autosta räpsäistyä kuvaa, että mitähän olen oikein ajatellut kuvata. Niinpä en teitä rasita tässä kohtaa huonolla vuoristokuvalla!

Tiet täällä ovat tosi hyväkuntoisia ja ihan järkevän leveitäkin vuoriston pääteillä. Ohitimme Rogue Nublon, joka on saaren kuuluisin vuorenhuippu ja yksi maailman suurimmista luonnollisista kivistä, 80 m korkea kivi vuoren päällä pystyssä. Eteemme tuli myös tosi iso vaellusreittien lähtöpaikka, jossa oli varmasti 30 grillauspaikkaa ja vessat. Pysähdyimme vessaan ja jatkoimme eteenpäin navigaattorin meille kertoessa, että yli puoli tuntia olisi vielä matkaa. Hieman sitten alkoi ihmetyttämään, kun mitään vaellusreitin kylttejä ei ollut näkyvissä ja navi kertoi kääntymään aivan järkyttävän kapealle tielle. Se oli aivan oikeasti yksikaistainen, meni vuoren reunaa pitkin, aivan tosi jyrkkiä mutkia eikä auttanut muu kuin mennä niihin hitaasti, piippailla ja toivoa parasta ettei kukaan tule kovaa vauhtia vastaan.

Pari autoa tietenkin tuli vastaan ja siinä sitten ihmeteltiin että miten toimitaan, toisella kertaa vastaantulija, paikallinen varmasti, alkoi heti peruuttamaan. Hän tiesi kohdan jossa juuri ja juuri pystyy ohittamaan. Toisella kertaa homma jäi meidän tehtäväksi. Hieman alkoi epäilyttämään enemmänkin, että ollaanko ollenkaan oikealla tiellä. Ehkä sinne vaelluksen lähtöpisteelle olisi parempikin reitti ja navi oli ohjannut meidät jostain syystä sille pikkutielle eli ehkä tulisimme vaan vähän väärästä suunnasta. Kääntyä ei kuitenkaan pystynyt ja jatkettiin vaan kunnes laakson pohjalla olimme mukamas perillä! Waat!Siinä ei ollut yhtään mitään muuta kuin tie vaan jatkui. Siis apua, nyt ei oltu todellakaan oikeassa paikassa. Olimme ajelleet aivan turhaan sitä järkkyä pikkutietä pitkin. Netti ei toiminut ollenkaan siellä laaksossa eikä reittiä pystytty varmistamaan. Pystyimme kääntämään auton vaivoin yhdessä kohtaa ja palasimme takaisin päin. Siellä oli pieni kirkko, jonka parkkipaikalle pysähdyimme ihmettelemään missä oikein oltiin ja minne pitäisi mennä.

Totesimme, että parasta olisi nyt vaan palata takaisin ja olimme laittaneet aivan väärän paikan naviin tai jotain muuta oli mennyt pieleen. Olimme 40 minuutin päässä oikealta lähtöpaikalta. Ei kun uutta yritystä vaan navigaattoriin ja pääsimme sitten oikealle tielle, sille isommalle ja kohteeseen. Oli kyllä sykkeet jo valmiiksi meikäläisellä korkealla tuon seikkailun jälkeen vaikka sille kokemukselle sitten jo naurettiinkin kun päästiin oikeaan paikkaan. Oikea lähtöpaikka oli juuri se mihin olimme pysähtyneet vessaan ja missä oli ollut kymmeniä grillauspaikkoja!

Lähdimme kipuamaan parin kilsan nousua reitin korkeimmalle kohdalle. Maasto oli helppokulkuista, kovin paljon ei ollut muita vaeltelijoilta. Oli tosi kaunista!

Loppumatka oltiin aika korkealla ja jyrkästi nousua, sen takia saatiin hiukan puuskuttaa. Evääksi oltiin ostettu edellisenä iltana lähikaupasta empanadat, paikalliset lihapiirakat ja ne maistuivat kieltämättä tosi hyviltä, kun ruokatauko pidettiin ja nautittiin maisemista.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja hyvin tarkeni, vaikka olimme pelänneet, että meillä ei olisi mukana tarpeeksi vaatetta. Olimme kyllä jo Suomessa tarkistaneet sään, että se on vuoristossa paljon viileämpää kuin alhaalla Las Palmasissa ja olimme aika hyvin varustautuneetkin vuoriston ilmoihin. Siellä oli virallisesti ehkä 13 -15 astetta mutta tuntui lämpimämmältä kun onneksemme aurinko paistoi upeasti.

Matkan varrelta näkyi se kuuluisa Rogue Nublokin.

Huipulla oli paljon turisteja, sinne pääsi autolla. Yksi nuori mies kosi tyttöystäväänsä ja sille hurrattiin siellä isolla porukalla. Jotkut menivät just niihin paikkoihin joihin ei todellakaan saisi, sillä siellä on putoamisvaara ja se on sitten henki pois. Toki saivat hienoja kuvia henkensä kaupalla.

Aika kivoja saatiin mekin, ei niin vaaralliselta paikalta.

Ei olla kukaan oltu koskaan niin korkealla, oli tosi hieno kokemus ja ilman muuta kannatti kävellä sinne ja nähdä se vaiva. Alaskin piti päästä ja vielä jatkaa matkaa noin 4 km lenkki. Alas päästiin nopeasti ja matka jatkui kauniissa havumetsässä. Aikaa kului yhteensä reittiin melkein kolme tuntia.

Sitten vaihdettiin vähän vaatteita ja otettiin suunnaksi Tejeda ja sinne olikin vain reilun 20 minuutin matka. Tejedan sanotaan olevan Kanarian saarten kaunein kylä.

Meillä alkoi olla jo aika nälkä ja suunnattiin ensimmäiseen ravintolaan pitsat mielessä. Ravintolan nimi oli Pizzas and more eli hyvältä kuulosti. Jälleen kerran saimme ihmetellä kun meille ilmoitettiin, että kaikkea ei kuitenkaan saa vaikka ravintola on auki. Nimittäin pitsaa ei enää saanut, seuraavan kerran huomenna. Ei sen kummempia selityksiä tullut. Tilattiin muuta sitten. Kuohuviiniä sieltä sai ja se maistui auringossa taivaalliselta vaikka laittavat sen täällä usein tavalliseen viinilasiin.

Tejeda oli pieni ja nätti ja keskellä vuoria.

Mieleen tuli taas Italia tai Kreikka.

Ainakaan tänään tämä paikka ei ollut turistien kansoittama, saimme käveleskellä rauhassa kauniilla kujilla.

Pois lähtiessä menimme vielä kahville, aivan uskomaton tarjonta oli herkkuja. Kulutetut kalorit oli kuitattu ja olimme kieltämättä jo aika väsyneitä. Nyt Las Palmasiin takaisin ja huilaamaan.

Kello olikin jo viisi ja navigaattori tarjosi kaksi reittivaihtoehtoa, valitsimme nopeamman. Aluksi ajoimme normaalia tietä ja sitten yhtäkkiä olimme taas niin kapealla tiellä, että ei ollut kuin yksi kaista. Taas riitti jännitysmomenttia! Vastaantulijoita oli onneksi vain vähän ja pääsimme turvallisesti pois vuoristosta. Jälkikäteen tajusimme, että pitäisi katsoa niitä reittejä tarkemmin, että minkä numeroisia teitä pitkin ne johdattavat. Mitä suurempi numero, sen suurempi tie. Onneksi Reima on hyvä ja jo tottunut kuski vuoristoteillä.