Torstaille oli luvattu aika pilvistä säätä, kovaa tuulta ja iltapäivälle ukkostakin. Ei ollut tulossa rantapäivä ja päätimme lähteä tutkailemaan Mdinaa – hiljaista kaupunkia ja sen vieressä olevaa Rabat -nimistä kaupunkia, jossa olisi hautakatakombeja. Molemmat olivat sisämaassa ja ajateltiin, että siellä ei ehkä tuulisi niin kovaa kuin tässä rannikolla. Kaikki alkoi hyvin ja otimme bussin Burmarradin kylään, josta olisi jatkoyhteys Mdinaan. Burmarradin pysäkillä odottelimme kaikessa rauhassa bussia, niitä kun ei mennyt kovin usein oikeaan suuntaan. Bussi tuli sitten ja se oli aivan täynnä, eikä kuski voinut muuta kuin levitellä käsiään ja ajoi ohi. No, odotamme seuraavaa, sitä ei kuulu. Kun vihdoin tulee, on sekin täynnä, eikä mahduta mukaan. Samalle pysäkille alkaa kertymään väkeä, eikä kukaan ole menossa ohi vilahteleviin Valletan suuntaan meneviin busseihin, vaan koko porukka odottaa samaa seuraavaa Mdinan bussia kuin mekin. Olimme olleet siinä vaiheessa jo varmaan tunnin pysäkillä ja kaikkia alkoi pikku hiljaa tuskastuttamaan se homma. Siinä joutessa kuvasin bussipysäkin ympäristöä ja tältä siellä näytti. Aina ei ole niin idyllistä ja kaunista.

Joskus toisaalta rumakin on kaunista:

Itse asiassa nämä näkymät ovat varsin tyypillistä maltalaista katukuvaa. Talot ovat suurimmaksi osaksi aika huonokuntoisia ja osa näyttää hylätyiltä.

Siinä odotellessa todettiin, että jos kolmanteen bussiin emme mahdu, niin ei enää odotella. Takseja ei näkynyt missään, yksi ajoi ohi. Niitä ei ylipäätänsä täällä paljoa tunnu olevan. Kolmas bussi tuli, oli aivan täynnä – ei pysähtynyt. Marssimme bussipysäkiltä kohti kylän keskustaa, tai siihen suuntaan missä kuvittelimme sen olevan. Ajattelimme, että käydään lounaalla ja mietitään mitä tehdään. Kylän keskustaa ei löytynyt tai sitten sellaista ei ollut. Parin kadun kulman päästä löytyi jonkinlainen baari ja rohkeasti astuimme sisään paikallisten joukkoon. Mikään ei maksanut mitään siellä ja tilattiin ruokaa. Reima ja lapset saivat ihan ok ruokaa, mutta minä tilasin kanaleivän, joka maistui vähän kummalliselta. En syönyt sitä paljoakaan, sillä sen verran olen matkoilla oppinut, että jos joku ei maistu hyvältä, niin sitä ei kannata syödä. Myös ketsuppipurkki pöydässä oli sen verran tahmainen, että ajattelin, että jos nyt ei tule mahatautia kenellekään, niin sitten ainakin porukan vastuskyky kasvaa. Luulen, että suomalaisten standardien mukainen ravintoloiden hygieniatasosta kertova Oiva -merkintä ei siinä paikassa olisi ollut se hymyilevä naama!

Siinä syödessämme meitä jo nauratti, olimme olleet reissun päällä varmaan kaksi ja puoli tuntia ja olimme päässeet kämpiltä ehkä 3 kilometrin päähän! Mitä ajan tuhlausta! Sää oli edelleen pilvinen ja päätimme lähteä tsekkaamaan Popeye Villagen. Lähdimme bussilla takaisin päin ja sinne suuntaan pääsi oikein hyvin, vaihdoimme bussin Melliehassa ja nopsasti olimmekin jo perillä. Tämä Kippari Kallen kylä on rakennettu 1980-luvulla ja siellä on kuvattu Disneyn Kippari Kalle -elokuva. Aika hauskan näköinen paikka se olikin. Taloihin pääsi sisälle ja ne oli sisustettu yksityiskohtaisesti. Ehkä olivat juuri sellaiset olleet kuvattaessa elokuvaa. Oli postitoimisto, hammaslääkäri, leipomo, kauppa ja ravintola.

Mutta ei tästä paikasta tuleville sukupolville mitään erityistä kerrottavaa ole. Pienten lasten kanssa varmaan ihan ok, emme olleet ehkä ihan kohderyhmää. Tai pitäisikö olla Kippari Kalle fani? Onko sellaisia? Suurin osa siellä vierailevista turisteista oli kyllä aikuisia ilman lapsia.

Alueella olisi ollut mahdollisuus uida poukamassa ja pikkulapsille oli kivan näköinen uima-allasaluekin. Nyt ei ollut uimakelit ja viihdyimme paikassa ehkä tunnin ja sitten lähdettiin taas bussipysäkille. Aikataulun mukaan bussin pitäisi tulla ihan pian. Mutta eipä tullut ei. Odotettiin ja odotettiin, ei tule ei. Aikataulut ovat täällä lähinnä vitsi, se oltiin kyllä jo aiemminkin todettu. Onneksi ei sentään satanut, vaikka mustia pilviä olikin koko ajan taivaalla. Se tästä olisikin vielä puuttunut. No, tulihan se bussi sieltä vihdoin ja mahduttiin hyvin kyytiin. Tästä päivästä kuitenkin jäi mieleen lähinnä bussipysäkeillä norkoilut. Voisihan sitä lomaansa paremminkin viettää.

Sitä ollaan ihmetelty, että miten täällä pärjäisi bussikyydeillä varsinaiseen sesonkiaikaan. Matkamäkinen suositteleekin auton vuokraamista, jos vaan uskaltaa. Neljässä päivässä toki silmä on  tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, mutta varsinkin liikenneympyröissä tuntuu kyllä vieläkin siltä, että väärän suuntaan mennään. Illalla se ukkonen sitten tuli. Ei jaksettu lähteä mihinkään kauas syömään, vaan mentiin vastapäätä asuntoa olevaan Shaukiwan -kiinalaiseen, joka oli saanut Tripadvisorissa hyvät arvostelut. Hyvää ruoka saimmekin.

Ai niin, ei tullut vatsatautia kenellekään. Vastustuskyky siis vaan lisääntyi!