Reima:

Ensimmäinen aamu valkeni sateen ja ukkosen jäljiltä amalfinaurinkoisena ja alkoi lämmittämäänkin suomipoijan lihaksia jo ennen ysiä. Häthätää hankitut aamupalavärkit välttivät ja lähdimme ajelemaan syherötietä Amalfiin päiväkeikalle. Matkaa oli kilsoina pikkusen vajaa viisi, mutta puiden, vastaantulijoiden ja rotkojen väistely verotti vauhtia ja matkaan tuhrautui ihmeen kauan. Postale Italianan jannut vetäsee ton kyllä puolta nopeampaa, oli nimittäin vauhtia ohituksissa.

Autoilu on kyllä täällä melko mieleenpainuvaa. Tiet ovat kapeita ja saattavat kaventua entisestään, vauhdit ovat aika kovat, ja äänitorvi on syytä olla kunnossa. Mutkatkin ovat paikkapaikoin yli 180 astetta, miettikääpä sitä. Mutta siis toimii! Jengi ajaa niin että liikenne sujuu, suomalaiset jäärät ei pääsis täällä mihinkään, onneksi meikäläinen on joustava wannabe-italiaano niin totuin tähän vuorokaudessa. Parkkeeraaminen on sitten ihan toinen juttu, ja se että jos missaat risteyksen niin seuraavan uukkarin pystyy tekemään seuraavassa kylässä.

Amalfin keskustan Duomo oli näyttävä ja kadut idyllisiä kujasokkeloita.

Amalfista saatiin  ensituntumaa jo sateisena sunnuntaina mutta maanantai oli tuonut turistit ja hälinän. Nyt oli menoa ja meininkiä mutta autolle sai ihan hyvin paikan parkkialueelta, eikä ihan mansikoita edes maksanut. Tunnelmaltaan ja yleisilmeeltään Amalfi oli sellainen Portofinon ja Manarolan sekoitus; fiiniä kikkailua rosoisessa ympäristössä. Odotin jotenkin ’kalliimman’ oloiseksi koko paikkaa mutta yllätyin positiivisesti. Rannat oli mukavia, palvelu asiallista ja rahastuksen makua ei oikeen missään. Saattaa olla huippusesonkina toista, mene ja tiedä. 

Snacktime ja Cuoppo Di Calamari.

Perinteinen MatkaMäkinen-reissuselfie, vol 4.

Jylhän jyrkät rannat olivat kyllä upeinta antia, Italia on vaan niin siisti!

Terhi: Illalla lähdimme vielä tutkimaan meidän omaa kylää Conca dei Marinia. Aivan alhaalla oli näkyvissä jokin linna, ilmeisesti se oli aikanaan toiminut vartiotornina. Sinne oli ihan reilusti portaita ja aurinko oli jo laskemassa , mutta päätimme vielä kivuta sinne maisemia katselemaan. Kyllä kannatti! Capo di Conca oli kyseessä, sen luimme opastauluista.

Jollakin riitti vielä energiaa vetää leukoja matkalla ylös asunnolle. Se en ollut minä!

On täällä vaan niin hienoa, en tiedä voisiko näihin maisemiin kyllästyä ikinä.